Leffalokakuu 2015: Return to Nuke 'Em High Volume 1 (2013)

IMDB

Minä en ole koskaan ollut tunnettu keskittymiskyvystäni, joten niinhän tässä on taas päässyt käymään että on tämä arvostelujen kirjoittaminen päässyt unohtumaan! Katsokaas kun on niin paljon kaikkea tekemistä, tein esimerkiksi tällaisen nettisivun! Mutta eipä hätää, koska olen joka tapauksessa ammattimainen arvostelija niin olen ainakin puolesta katsomistani leffoista tehnyt muistiinpanoja, joten arvostelut ovat edelleen työn alla. Jaksakaa uskoa! Tässä taas yksi:

Tromavilleläisten asiat eivät koskaan mene oikein putkeen. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten lukiolaisia ja syntymättömiä vauvoja möröiksi muuttanut ydinvoimala on suljettu, mutta sen tilalle rakennettu luomuruokaa valmistava tehdas paljastuu vielä enemmän radioaktiivista harmia aiheuttavaksi rakennelmaksi. YT-neuvottelujen sijaan tehtaalla on nimittäin keksitty loistava keino vähentää tuotantokustannuksia: sen sijaan että ruoan valmistuksessa syntyvä radioaktiivinen jäte pumpattaisiin pohjaveteen, se päätetään myydä eteenpäin herkullisena vegaanisena taco-täytteenä. Yllättäen naapurin lukiossa ollaankin sopivasti järjestämässä Presidentti Lemmyn (Ian Kilmister) masinoimaa taco-tiistaita. Kuten Tromalla aina, on elokuvan yhteiskuntakritiikki siis äärimmäisen hienovaraista.

Kun viereisen lukion oppilaat sitten hyvällä ruokahalulla syövät tuota vihreänä hohtavaa mössöä, tapahtuu varsin erikoisia asioita joissa ei tietenkään liiemmin järkeä ole. Yksi oppilas vain syttyy tuleen ja kuolee, mutta lukion surkeimmista nörteistä (yksi niistä näyttää ihan minulta yläasteella!) koostuva Glee Club muuttuu julmaksi punkkarijengiksi joka alkaa terrorisoida koulua ja muuta Tromavilleä. Toiselle tarinan lesbo-sankareista taas kasvaa hervottoman kokoinen kyrpä. Koko homman idea onkin tietysti toimia tekosyynä jatkuvasti häkellyttävämmäksi muuttuvalle sekoilulle, eli kyseessä on hyvin geneerinen Troma-tuotanto!

[NSFW]

 Oikeastaan koko elokuvasta tuntuu vähän turhalta sanoa mitään muuta (tuttu tekosyy minulta aina kun en jaksa kirjoittaa sitäkään vähää mitä normaalisti). Se on Troma-elokuvien hyvää keskitasoa, eli ei yllä tiukempien kokonaisuuksien kuten Toxic Avengerin tai tuoreemman Poultrygeistin tasolle, mutta kaljakatsomisena kavereiden kanssa se tarjoaa monta hyvää naurua ja "mitäs perkelettä"-elämystä. Siis ainakin jos ajatus naisesta hakkaamassa punkkareita kaksimetrisellä peniksellä kuulostaa hauskalta. Eikä sitä tietenkään kunnianhimosta voi syyttää, koko monisyisen tarinan kokeakseen kun pitää katsoa kaksi elokuvaa! Harmi kyllä toista osaa ei ole vielä julkaistu, ja tämä ensimmäinen tietysti loppuu ikävästi kesken. En ole ihan varma onko ratkaisussa mitään järkeä mutta eipä ole koko elokuvassa muutenkaan, kolme radioaktiivista siittiötä viidestä.

Leffalokakuu 2015: Nightmare City (Incubo sulla città contaminata, 1980)

IMDB

Ihminen on tyhmä, julma ja heikko olento. Meillä on voima muokata koko asuttamaamme planeettaa, ja tuon voiman me käytämme saastuttamiseen ja toistemme tappamiseen. Mistä nämä ikävät piirteet kumpuavat? Onko ihminen yksinkertaisesti niin viallinen olento, että jo lähtökohtaisesti olemme tuomittuja tekemään pahaa auttamisen sijaan? Onko jopa niin, että organismin älykkyyden kasvaessa myös sen kyky julmuuteen kasvaa väistämättä? Onko ihminen sisäsyntyisesti mätä? Vastauksia emme tietenkään (ainakaan vielä) tiedä, mutta ainakin voimme käsitellä ja analysoida omia pelkojamme kulttuurin välityksellä. Juuri sitä varten kauhua tehdään: purkamaan meihin patoutuneita pelkoja.

Nightmare City on elokuva ihmisen itseään kohtaan tuntemasta inhosta. Se on teoriassa zombielokuva, mutta sen zombit eivät ole perinteiseen tapaan ihmisiä tyhmempiä ja hitaampia, vaan juuri päin vastoin. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat radioaktiivisen säteilyn myötä muuttuneet nopeammiksi, älykkäämmiksi ja kestävämmiksi kuin tavanomaiset ihmisrodun edustajat. Ja samalla ne ovat menettäneet kaikki ne ominaisuudet, joita me perinteisesti miellämme ihmisen hyviksi puoliksi: empatiansa, rakkautensa, ystävällisyytensä. Näiden tilalle on tullut vain pohjaton verenhimo, ja tahto tyhjentää koko maailma heikommasta ihmissaastasta.

Nopea tulkinta tästä olisi tietenkin yksinkertainen ydintuhon pelko, olihan pelkästään 70-luvulla sattunut lukuisia ydinvoimalaonnettomuuksia, mutta Nightmare City on kuitenkin huomattavasti syvällisempi elokuva. Radioaktiivinen säteily on tietenkin varmasti valittu zombismin aiheuttajaksi juuri vallalla olevien pelkojen ansiosta, mutta elokuvassa sen tärkein funktio on toimia ikään kuin symbolina ihmisen epäonnistumiselle. Maapallo on tuhoutumassa, emmekä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseämme. Samaan tapaan kuin scifielokuvissa joissa ihmistä älykkäämpi tekoäly lähes poikkeuksetta näkee meidät uhkana, myös Nightmare Cityn ylivoimaisella älykkyydellä ja voimalla siunatut zombit kääntyvät saman tien luojaansa vastaan. Tavallaan Nightmare City onkin kuin Godzilla (Gojira, 1954) italialaisen roskaelokuvafiltterin läpi katsottuna.

Ravintoketjun huippu.

Elokuvallisesti Nightmare City on toki täynnä ongelmia. Harmittavinta on efektien epätasaisuus, välillä zombiväkivalta näyttää lähinnä siltä että joku nuolee punaista maalia toisen kaulalta, kun välillä taas nähdään ihan messeviäkin ihon repeytymisiä. Syynä lienee minimalistinen budjetti, sillä muutenkin elokuvan tuotantoarvot ovat hieman matalan oloiset. Tällä ei tietenkään ole mitään väliä, sillä elokuvan toiminta on siltikin helvetin asiallista eikä tylsiä hetkiä ole. Käsikirjoitus poukkoilee sinne tänne ja koko elokuvan filosofiakin esitetään lähinnä yhden hahmon mihinkään liittymättöminä monologeina, mutta mitä sitten? Nightmare Cityllä on sanottavaa, ja se sanoo sen suoraan. Nightmare City on täynnä uskoa itseensä, ja halua kertoa tarinansa.

Kokonaisuutena Nightmare City voi vaikuttaa hyvinkin nihilistiseltä elokuvalta, mutta aivan viimeisillä sekunneillaan se tarjoaa meille uuden mahdollisuuden. Elokuvan lopussa kaikki paljastuu hyvin kirjaimellisesti painajaiseksi, joka kuitenkin alkaa oitis toteutua. Me olemme kaikki nähneet tuon painajaisen, joten jos heräämme nyt, voimme ehkä vielä pelastaa edes jotain. Viisi Olkiluoto kolmosta viidestä!

Leffalokakuu 2015: May (2002)

IMDB

Miksi me ihmiset pidämme yksinäisyyttä niin pelottavana? Luin jostain luotettavasta lähteestä (internetistä) että ihminen on "sosiaalinen eläin" enkä tippaakaan epäile tämän todenperäisyyttä, mutta mielestäni on silti outoa että yksinäisyys on mielestämme niin karmiva asia, että pelkomme sitä kohtaan ulottuu kanssaihmistemmekin elämäntapoihin. Yksinäisyyden tietoisesti valitseva nähdään väistämättä jollain tavalla outona, vinksahtaneena ja, tosiaan, jopa pelottavana.

Ja missäpä muualla tämä pelko väreilisi paremmin pintaan kuin kauhuelokuvissa! Yksinäiset hahmot ovat niissä aina jonkinlaisia friikkejä, sosiopaatteja tai muuten vaan HULLUJA. Jos nämä hullut eivät ole elokuvan pahiksia, ne ovat joka tapauksessa jollain tavoin ihmisiä joita äiti kehottaisi lapsensa välttelemään. Mayn pääosassa on yksinäinen nainen nimeltään (yllättäen) May (Angela Bettis), joka traumaattisen lapsuutensa takia ei osaa kommunikoida muiden kuin lasivitriinissä säilyttämänsä nuken kanssa. Hulluudestaan huolimatta hänellä on kuitenkin tavallisen ihmisen tarpeet, ja näin ollen hän rakastuu ihanan komeaan korjaajapoju Adamiin (Jeremy Sisto). Mutta saako ihmiskontaktiin kykenemätön May voitettua hänen sydämensä itselleen? Miten käy jos ei saa? Miten käy jos... HÄNEN SYDÄMENSÄ SÄRKYY?!

Murhaajan kasvot.

May on ihan hyvä elokuva, mutta sen koko juonen arvaa heti alkuasetelmasta. May on yksinäinen ja outo ja hissukka, joten TOTTA KAI hän on myös (SPOILER ALERT) täysi sosiopaatti joka pystyy pelkästään sydänsurujen takia vaikka murhaamaan useita viattomia ihmisiä. Olihan hänellä sentään huono äitikin! Lähes koko elokuva on toisaalta yhtä nostatusta kohti väkivaltaista finaalia, joten totta kai tietty ennalta-arvattavuus on koko homman pointtikin. Ilman tietoa siitä että kohta tapahtuu jotain ikävää elokuvasta poistuisi kaikki jännite ja 90% siitä olisi tylsähköä romanttista komediaa. Ja itse asiassa: kauhuelementit poistamalla May tosiaan olisi varsinainen oppikirjaesimerkki romanttisesta komediasta! Ihan Tosi Outo tyttö kohtaa Täysin Toisesta Maailmasta olevan pojan ja rakastuu, mutta sitten on vaikeuksia ja apua miten käy?! Lopun väkivallan tilalle vähän pussailua niin se on siinä!

Mutta May on kuitenkin ihan hyvä elokuva. Mäy (hahmo) on hulluudessaan kovin viehättävä ja elokuvan loppupuoli on miellyttävän makaaberia seurattavaa. Mitään kovin mullistavaa näytettävää tai sanottavaa sillä ei kuitenkaan loppujen lopuksi ole, täten kolme hiljaista ja ujoa kirjastontätiä viidestä.

Leffalokakuu 2015: The Beyond (...E tu vivrai nel terrore! L'aldilà, 1981)

IMDB

Ah, Lucio Fulci. Elokuva toisensa jälkeen hän kysyy meiltä mitä merkitystä on sellaisilla asioilla kuin koherentti juoni tai vahvat henkilöhahmot, kun niihin tuhlatun ajan voi käyttää myös kuvien sommitteluun, valaistukseen, yleiseen tunnelman luontiin, ja tietenkin äärimmäisen yksityiskohtaisten ja groteskien väkivaltaefektien kehittelemiseen. Ja siis tarkoitan tuon nimenomaan kehuna! En ole nähnyt varmasti kymmenystäkään Fulcin ohjaamista ja/tai käsikirjoittamista elokuvista, mutta olen pitänyt joka ikisestä näkemästäni.

Fulcin elokuvia tuskin voi pitää korkeimpina elokuvataiteen ilmentyminä, eikä niitä sellaisiksi tietenkään ole tarkoitettukaan. Niiden päätarkoitus on aina ollut shokeerata ja saada katsoja tuntemaan ihmismielen synkimpiä tuntoja: inhoa, kauhua, jopa vihaa. Toisaalta hänen elokuvansa eivät ole roskaakaan, ja etenkin Fulcin muihin elokuvantekijöihin tekemä vaikutus näkyy mielestäni hyvinkin korkealle arvostettujen auteureiden teoksissa. Itse en tietenkään elokuvien taustoista noin keskimäärin tiedä mitään*, mutta nähdäkseni esimerkiksi David Lynchin tyylilliset ratkaisut, joissa tarinankerronta ei nojaa niinkään tekstiin vaan kuviin ja ääniin, ovat selkeää jatkoa Fulcin (ja tietenkin muidenkin hänen aika- ja paikkalaistensa) teoksille.

Mutta noh, nyt tuhlasin jo kokonaisen kappaleen tuohon mukamas vihaamaani metailuun (oikeasti rakastan kaikkea nimienpudottelua, hatarien yhteyksien etsimistä ja pätemistä), eli ehkä voisi edes jotain sanoa käsissämme olevasta elokuvastakin. Ja kuten odottaa sopii, se on mitä oivallisin! Juoni on tietenkin täysin olematon: Liza (Catriona MacColl) on perinyt hotellin, jossa alkaa heti tapahtua outoja asioita. Syykin löytyy nopeasti: Hotellin kellarissa sattuu olemaan portti Helvettiin! Hups! Tämä tietenkin johtaa moniin kiljaisuihin, karjaisuihin ja epämiellyttäviin kuolemiin.

Ja ihan oikeasti: kuka kaipaisi enempää? The Beyond käyttää nimenomaan elokuvan tarjoamia tehokeinoja lähes täydellisesti. Se on visuaalisesti upeaa, Louisianan suomaisemia (joissa myöhemmin on kuvattu mm. muuan True Detective) hellivää varjojen ja värillisten valojen leikkiä, mikä yhdistettynä loistavaan soundtrackiin luo käsittämättömän toismaailmallisen tunnelman. Ja mikä (tietenkin) tärkeintä: The Beyondin täysin överiksi vedetyt väkivaltaefektit ovat mitä kivuliainta seurattavaa! Kohtaus, jossa n. kaksikymmentä jättimäistä hämähäkkiä repivät hitaasti ja hartaasti aikuisen miehen naaman kappaleiksi on itse asiassa niin vaikuttava, että tahtoisin uskoa sen kuuluvan johonkin kauhuelokuvakuvaston kaanoniin (johon tietenkin kuuluu myös mm. Fulcin Zombie Flesh Eatersin klassinen silmänpuhkaisukohtaus (hello nimienpudottelu!)).

Uh oh!

Jotta tämä arvostelu olisi kohteensa veroinen sillisalaatti, niin sanotaan vielä tässä virallisesti viimeisessä kappaleessa se, että mielestäni italialaisista elokuvantekijöistä Dario Argento on vielä Fulcia selvästi kovatasoisempi tekijä etenkin kuvien ja tunnelmien luonnissa. Käsittämättömien gore-efektien kehittelemisessä Fulci (tai vaikka sitten hänen hovi-efektimestarinsa, whatever) oli kuitenkin aikanaan jopa maailmanlaajuisesti vertaansa vailla. Ja juuri tämän takia Fulcin elokuvat värisyttävät juuri minun hupitutkaani huomattavasti enemmän! Neljä verenhimoista tarantulaa viidestä.

* Enkä yleensä koe edes tarpeelliseksi tietää. Mielestäni elokuvista tulee lähtökohtaisesti voida nauttia ilman ylimääräistä "metatietoa", ja vasta syvempään analyysiin ryhdyttäessä (joita minä tunnetusti en harrasta), tulee tarpeelliseksi tuntea elokuvan tekijä ja elokuvan luontia ympäröinyt yhteiskunta. Kyllä, tiedän olevani idiootti ja yksinkertaisten elokuvanautintojen ystävä, mutta en ikävä kyllä tule ikinä uskomaan että katsoisin elokuvia jotenkin väärin. Rakastan elokuvia ja rakastan niiden herättämiä tunteita ja ajatuksia. Mielestäni vain osa elokuvantekemisen taitoa on se, että ajatuksensa pystyy esittämään irrallisina omasta todellisuudestamme.

Leffalokakuu 2015: Silent Night (2012)

 IMDB

Joulukauhua! Joulukauhua pitää katsoa joka vuosi! Minulla ei ole mitään erityistä selitystä siihen, miksi nautin niin suuresti elokuvista joissa joulupukki ottaa ihmisiä hengiltä. Ehkä se liittyy johonkin lapsuuden pelkoihin? Tai ehkä olen vain kamala ja masentunut ja yksinäinen ja siksi vihaan joulua? Kukapa tietää ja mitäpä väliä, joka tapauksessa talvinen elokuvaväkivalta lämmittää sydäntäni. Näin ollen ei liene kovinkaan iso spoileri paljastaa heti nyt, että pidin myös Silent Nightista. Oikeastaan se on melko tavanomainen slasher kaikkine kliseineen (pikkukaupunki, tyhmät uhrit, luonnonvoimaa muistuttava kuolematon tappaja, yms yms yms), mutta teeman ja tunnelman vahvuuteenhan nämä aina nojaavat.

Silent Nightin juoni tulikin käytännössä jo kerrottua: pikkukylässä vietetään rauhallista joulua, kunnes sadistinen joulupukiksi pukeutunut murhaaja alkaa surmata jengiä. Jännittävää kyllä, hän tappaa vain yleisen länsimaisen moraalikäsityksen mukaan pahoiksi (vrt. "kiltti") määriteltäviä ihmisiä! Jää siis kaupungin kolmen poliisin (joista yksi on itse Malcolm McDowell) harteille pelastaa kaupunkilaisten jouluhenki.

Kuten nimestäkin tavallaan voi päätellä, Silent Night on ikään kuin 2000-luvun versio klassisesta sarjamurhaajajoulupukkielokuvasta Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, 1984). Täten suurin osa huumorista perustuu alkuperäiseen ja sen jatko-osaan viittaamiseen (mukana on jopa täysin irtonainen GARBAGE DAY-viittaus), ja elokuvan paras tappokin on pöllitty suoraan sieltä, mikä syö ikävästi elokuvan tehoa. Harmi kyllä, sillä muuten Silent Night on (geneerisyydestään huolimatta) oikein mainio ja hauska elokuva. Etenkin tappoefektit täytyy erikseen mainita, sillä vaikka elokuvassa ei mitään kamalan kekseliäitä murhia nähdäkään, on veriefektit toteutettu miellyttävän kotikutoisilla käytännön efekteillä. Yksi päänhalkaisukohtaus oli jopa pakko katsoa kahteen kertaan, niin hyvät naurut siitä irtosi!

Vaikeahan tällaisesta on olla edes vähän pitämättä!

Näin lopuksi on muuten pakko todeta että välillä mietin millaisen kuvan nämä arvostelut minusta antavat. Koska pyrin näissä ylipäätään hyvin henkilökohtaiseen ja avoimeen näkökulmaan, niin avaan mielelläni tässä kohtaa dialogin siitä pidetäänkö tällaista tekstiä keskimäärin normaalin ihmisen tuottamana? Omasta mielestäni kun olen maailman tylsin ja tavallisin tyyppi, satun vain nauttimaan fiktiosta jossa ihmisille käy kalpaten. Eskapismiahan se on, enkä sitä paitsi edes noin keskimäärin nauti "realistisen" väkivallan seuraamisesta, vaan mitä sarjakuvamaisempaa sen hassumpaa.

Mutta eipä sitten muuta, hyvää joulunodotusta kaikille! Tälle elokuvalle kolme jouluista hiilimöhkälettä viidestä.

Leffalokakuu 2015: Pirun pikku apuri (Satan's Little Helper, 2004)

IMDB

Videopelit ovat pahasta, senhän tietävät kaikki. Pirun pikku apuri on elokuva, joka haluaa näyttää meille kuinka pahasti holtiton videopelaaminen voikaan yhteiskunnan rappeuttaa. Se kertoo nuoresta Dougiesta jonka Ihan Lemppari videopeli on elokuvalle nimensä antanut väkivaltapeli, jossa (ilmeisesti) ainoa tavoite on kerätä PISTEITÄ muun muassa TAPPAMALLA VAUVOJA ja PALVOMALLA SAATANAA. Tiedättehän, niin kuin videopeleissä aina! Kun Dougie sitten Halloweeninä sattuu kohtaamaan tuon pelin päähenkilöksi pukeutuneen miehen, alkaa hän innoissaan seurata ja auttaa tätä. Tietenkin tyyppi sattuu olemaan sekopäinen sarjamurhaaja, mutta tätähän Dougie ei tajua koska on niin videopelinsä lumoissa että ei enää kykene erottamaan pikseleitä todellisuudesta. Tiedättehän, sellainen vaikutus videopeleillä on!

Jokainen hahmo joka elokuvassa nähdään peliä pelaamassa, tuntuu heti joutuvan sen lumoihin. He eivät vastaa kysymyksiin vaan tuijottavat ruudulla tapahtuvia raakuuksia kuin hypnoosin vallassa. Olettaakseni kaikki Dougien kotikylän asukkaat ovat pelin hankkineet, sillä elokuvan hahmot käyttäytyvät melko, noh, epärealistisella tavalla. Enkä siis tarkoita sellaista kauhuelokuviin kuuluvaa "tehdään hölmöjä päätöksiä"-käyttäytymistä, vaan täysin todellisuudesta irtautunutta sekoilua. Otetaan esimerkiksi Dougien perhe: äiti laukoo jatkuvasti insestivitsejä, ei kuuntele lapsiaan ja käytännössä pakottaa tyttärensä pukeutumaan huoraksi. Sisko taas kyllä tajuaa melko nopeasti että liikkeellä on murhaaja, mutta sen sijaan että hän vaikkapa yrittäisi kertoa asiasta jollekin tyytyy hän vain tuijottamaan suu auki kattoon ja änkyttämään. Isästä on paha sanoa paljoa, koska hän kuolee noin kahden lauseen jälkeen, mutta on hän ainakin poissa puolet elokuvasta ilman että kukaan tietää hänen menemisistään. Eli varmaan jossain salaa pelaamassa. Toisaalta taas kylän asukkaat eivät millään tunnu erottavan oikeaa ruumista nukesta, eivätkä itse asiassa edes tajua kun joku kuolee ihan jalkojen juuressa.

Mitä videopelit lapsillemme tekevätkään!

 En ihan rehellisesti sanottuna ole täysin varma onko Satan's Little Helperin tarkoitus olla jonkinlainen parodia ns. "kukkahattutätien" peloista, vai onko se oikeasti tarkoitettu osoittamaan meille digitaalisen kulttuurin vaaroja. Elokuvassa nähtävän pelin on kyllä ilmiselvästi suunnitellut joku joka ei ole eläessään nähnyt vilaustakaan oikeasta videopelistä, ja koko leffa on muutenkin aivan sietämättömän paska, joten luottoni tekijöiden osaamiseen ei ole kovin suuri. Hahmojen surrealistisesta käytöksestä kyllä irtoaa muutamat hyvät irtonaurut, mutta muuten leffa on melko tuskallista katsottavaa. Kaksi heikkotasoista väkivaltapeliä viidestä.

Leffalokakuu 2015: Texas Chainsaw 3D (2013)

IMDB

Remake jatko-osa kakka perse pieru pornolehti lol törörörö!

1/5

Siinä tiivistelmä keskimääräisestä tämän elokuvan saamasta arvostelusta, josta mielestäni ainakin noin kolme kahdeksasosaa on epäreilua ja kertoo lähinnä siitä että alkuperäinen Moottorisahaleffa on niin suuressa maineessa että minkään siihen liittyvän tekeminen on kaikkien mielestä automaattisesti kamalaa jumalanpilkkaa. Tottahan toki alkuperäinen on loistava ja ahdistava (ja kakkonen on muuten myös aivan perkeleen kova), eikä tämä ties kuinka mones jatko-osa pääse edes näköetäisyydelle samasta pallopuistosta (olenko koskaan maininnut että rakastan anglismeja?) sen kanssa, mutta on se silti parempi kuin kaikki antavat ymmärtää.

Uusi Texas alkaa loistavasti. Ensimmäinen kohtaus jatkuu suoraan alkuperäisen lopusta, kun Sallyn (Marilyn Burns) paettua Leatherfacen moottorisahan hampaista joukko vihaisia maajusseja saapuu lynkkaamaan koko sisäsiittoisen Sawyerin perheen. Tilanne eskaloituu, Sawyerien talo palaa poroksi ja koko sakki lähtee sen mukana. Vai... PALOIVATKO KAIKKI SITTENKÄÄN?! Kohtaus on lyhyt ja intensiivinen, ja harmi kyllä myös koko elokuvan paras.

Alun jälkeen hypätään nykypäivään, jossa yksi Sawyerin selviytynyt perheenjäsen, Heather (Alexandra Daddario), saa tietää perineensä sukulaisensa kartanon. Lystikkäästi Heather on ilmiselvästi ehkä 25-vuotias, vaikka ajassa siirrytäänkin eteenpäin noin 40 vuotta. Tarkkaa vuotta elokuvan tapahtumille ei tosin kerrota, mutta kun joka ikisellä pikkukylän juntillakin on älypuhelin, niin oletan että ainakaan 90-luvulla ei olla. Oli miten oli, Heather ei tiedä olevansa Sawyer eikä ole ikinä kuullutkaan tästä kuolleesta mummostaan, joten hän lähtee ystävineen tarkastamaan uutta kartanoaan ja ottamaan asioista selvää. Kartanon kellarista sitten paljastuukin vanha kunnon Nahkanaama ja johan alkaa moottorisaha taas päristä!

40 Year Old Virgin

Tästä eteenpäin uusi Texas onkin sitten pääpiirteittäin hyvin geneeristä 2000-luvun teinikauhu-huttua, jossa tyhmät teinit panee ja kuolee, mutta loppua kohden päädytään jo melkein uuteen nousuun kun Heather saa vihdoin itsekin tietää alkuperänsä ja alkaa toteuttamaan kohtaloaan Sawyerin perheen jäsenenä. Muutenkin elokuvasta on pyritty tekemään uskollinen alkuperäiselle ja yritystä on jopa tuoda jotain lisää Moottorisahamurhien "kaanoniin", kun Sawyerin perheen ja heidän asuttamansa pikkukylän ympärille tuodaan salailua ja poliittista peliä.

Loppujen lopuksi juuri missään mitä elokuvassa sanotaan tai tehdään ei tosin ole pahemmin järkeä, mutta en silti suostu olemaan edes vähän arvostamatta siihen nähtyä (minimaalista) vaivaa. Paskasti kirjoitettu tai ei, varmasti helpommalla olisi päässyt jos olisi vain tehty taas yksi remake. Kyllähän niitä maailmaan mahtuu! Nyt lopputulos ei ole sentään 100% täydellinen rahat pois tyhmiltä -yritys, vaan vain epäonnistunut jatko-osa ja shokkiarvoilla ratsastava melko geneerinen silpomisleffa. Kaksi iloista Sallya viidestä.

Leffalokakuu 2015: Bad Milo (2013)

IMDB

Harva asia on minulle niin mieleistä kuin kakkahuumori. Tämän vuoksi tiesin jo etukäteen pitäväni Bad Milosta, koko leffa kun pyörii persreikien ympärillä! Bad Milo kertoo Duncanista (Ken Marino), jonka epämiellyttävien ripuliongelmien aiheuttajaksi paljastuu hänen peräsuolessaan asuva demoninen olento. Aina kun Duncan hermostuu tai ahdistuu, tuo demoni (jonka nimi siis on Milo) ulostaa itsensä ja ottaa verisesti hengiltä Duncania hermostuttaneet ihmiset.

Bad Milon käsikirjoittaja on selvästi ottanut oppia ainakin Frank Henenlotterin mestarillisesta Brain Damagesta. Molemmissa elokuvissa päähenkilön psyykkiset ongelmat manifestoituvat pahansuopina kauhuelokuvapahiksina. Brain Damagessa sankarilla oli huumeongelma, Duncanilla taas on vaikeuksia stressinsietokyvyn ja raivonhallinnan kanssa. Toki käytännössä kaikki kauhuelokuvat muuttavat jollain tavalla lihaksi oman aikakautensa pelkoja, mutta harvat elokuvat tarjoavat visiotaan niin henkilökohtaisella ja kirjaimellisella tasolla kuin Brain Damage ja Bad Milo.

Awwwww ^____^

Ei Bad Miloa tietenkään kovin syvälliseksi voi väittää, mutta huomattavaa nokkeluutta siinä on. Duncan tajuaa pian ettei hän voi vain tappaa monsteria (siis vihan tunteitaan) koska ne ovat tärkeä osa häntä, vaan hänen on opittava tulemaan toimeen niiden kanssa ja hyväksymään ne osaksi itseään, samalla kuitenkin niiden yläpuolelle nousten. Mainiona yksityiskohtana hänen tapaamansa psykologi tietenkin on myös pyllymonstereiden asiantuntija. Eihän tuo mitään suurta neroutta ole, mutta keskimääräistä kauhuperseilyä (pun erittäin intended) fiksumpaa ainakin!

Muutenkin Bad Milo on toki oikein mainio. Siinä on lystikkäitä väkivallantekoja, kakkahuumoria ja tarpeeksi hyvät näyttelijät (esimerkiksi noin puolet Communitystä). Kestää varmasti useammankin katsomiskerran, neljä positiivista kakkapökälettä viidestä!

Syystä ilmassa: Leffalokakuu 2015!

Hei kaikki fanit! Kuten tiedätte, tämä blogi päivittyy keskimäärin kerran vuodessa ja tasan yhdestä syystä. Kaikkien onneksi tuo syy on taas täällä: lokakuu! En tiedä miksi, mutta joka lokakuu koen suuren piikin halussani puhua säästä ja kirjoittaa kauhuelokuvista. Tavoitteena on jälleen katsoa yksi murharaina per päivä, mutta kun ottaa huomioon että kuu on vasta alussa ja olen jo muutaman elokuvan jäljessä, niin en viitsi luvata mitään.

Aion joka tapauksessa taas kirjoittaa kaikista katsomistani leffoista arvostelun ja julkaista ne täällä blogissa, joten stay tuned! Tavallisuudesta poiketen ajattelin noudattaa keväällä hyväksi havaitsemaani tapaa, eli kirjoittaa jokaisesta leffasta ihan oman arvostelun. Näin varmistan että niistä kaikista tulee liian pitkiä eikä kukaan vahingossakaan lue yhtäkään! Cool!

Linkitän niitä sitten tähän alle sitä mukaan kun valmistuvat. Tai siis JOS valmistuvaaaaaaaaaaaaaat *selkäpiitä karmiva ääniefekti*

UPDATEPÄIVITYS: eivät valmistuneet. Listasin kuitenkin loputkin tähän niin kaikki kiinnostuneet voivat nähdä mitä minä olen nähnyt.

Elokuva 1: Bad Milo (2013)
Elokuva 2: Texas Chainsaw 3D (2013)
Elokuva 3: Pirun pikku apuri (Satan's Little Helper, 2004) 
Elokuva 4: Silent Night (2012)
Elokuva 5: The Beyond (...E tu vivrai nel terrore! L'aldilà, 1981)
Elokuva 6: May (2002) 
Elokuva 7: Nightmare City (Incubo sulla città contaminata, 1980)
Elokuva 8: Return to Nuke 'Em High (2013)
Elokuva 9: The Fly (Cronenberg)
Elokuva 10: You're Next
Elokuva 11: Coherence
Elokuva 12: Demons
Elokuva 13: TerrorVision
Elokuva 14: Old Boy
Elokuva 15: Evilspeak
Elokuva 16: Street Trash
Elokuva 17: The Strangers
Elokuva 18: Lifeforce
Elokuva 19: Housebound
Elokuva 20: Human Centipede
Elokuva 21: Human Centipede II
Elokuva 22: Human Centipede III
Elokuva 23: The Burrowers
Elokuva 24: Angst
Elokuva 25: Suicide Club
Elokuva 26: The Vanishing
Elokuva 27: Late Phases
Elokuva 28: Tales of the Grim Sleeper
Elokuva 29: Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors
Elokuva 30: Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master
Elokuva 31: Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child 
 

Arvostelu Internetin etulinjassa: Kung Fury (2015)

Toisinaan ihmiselle tulee sietämätön tarve kertoa mielipiteensä jostain. Tätä tapahtuu etenkin silloin, kun kaikki hänen ympärillään puhuvat asioista joista hän on täysin päinvastaista mieltä. Juuri tämä on se voima joka saa meistä jokaisen vähintään kerran elämässämme perustamaan blogin, Twitter-tilin, tai Facebook-ryhmän (koska kaikillahan nyt kuitenkin on jo Facebook-tili valmiina vaikka sitten salanimellä). Minulle on käynyt näin monien elokuvien kanssa, mutta ei pitkään aikaan niin vahvasti kuin vastikään Internetissä ensi-iltansa saaneen Kung Fury -lyhärin kohdalla.

Kung Fury on herättänyt Internetissä huomattavan paljon huomiota koska sen trailerissa (sekä sen pohjalta tehdyssä musiikkivideossa) näkyy mm. DINOSAURUKSIA, NATSEJA, TISSI-VIIKINKEJÄ ja HASSUA IRONISTA HAKKEROINTIA! Toisin sanoen, kaikkea hulvatonta ja vallan meemivalmista kuvamateriaalia. Ja myönnetään, kaikki tämä äärimmilleen viety ylilyöminen sai minutkin etukäteen kiinnostumaan elokuvasta.

Ikävä kyllä lyhyestä kestostaan huolimatta Kung Fury on harvinaisen laiskasti tehty elokuva. Koko elokuva on käytännössä pelkkää (melko hyvää) CGI-efektiä mikä näyttää todella rumalta, vaikka ymmärrettävästi elokuvan lennokkaita visioita olisi ollut mahdotonta toteuttaa pienellä budjetilla millään muulla tavoin.

Hitler XDDD

Epämiellyttävää ulkonäköä suurempi ongelma on kuitenkin elokuvan sketsimäinen käsikirjoitus. Kung Fury tuntuu enemmän joltain "Best Meme Videos 2015 Epic Win"-videolta kuin elokuvalta. Se ei ainoastaan ole täynnä edellä mainittuja KREISEJÄ juttuja, vaan koko elokuvalla ei ole minkäänlaista sisäistä logiikkaa. Koska alusta lähtien tehdään selväksi että mitä tahansa voi tapahtua ilman mitään pohjustusta tai seurauksia (esimerkiksi noin kolmannella minuutilla Kung Fury saa työparikseen dinosauruspäisen poliisin (koska onhan se nyt hauskaa hahhahahahahahaha lol dinosaurus) vaikka muuten maailma esitetään jonain dystopisena tulevaisuuskaupunkina (vaikka vuosi onkin 1985)) ei mikään oikeastaan herätä tunteita tai tunnu yllättävältä.

Eikä kohtausten irtonaisuuskaan olisi niin ikävä juttu jos ne olisivat hauskoja tai jotenkin erityisen hienoja, mutta mitään järin ihmeellistä ei Kung Furyssa nähdä. Laseria ampuvia dinosauruksia oli jo Dino Raidersissa ja Hitlerkin alkaa minusta olla jo vähän ns. "nähty" juttu sekä humoristisessa että vakavassa kontekstissa. Koko elokuva tuntuukin tehdyn sillä mentaliteetilla, että pääasia on että saadaan porukka jakamaan linkkejä ja tekemään hassuja meemejä. Lyhyesti sanottuna: Kung Fury on kuin Upworthyn tai vastaavan clickbait-linkki videomuodossa. At First I Was Like What... But By The End I Was Like Whoa.

On Kung Furyssä tietenkin hyvääkin. Musiikkiraita on törkeän tiukkaa 80-lukulaisen kuuloista elektroa ja muutenkin kasariestetiikka on elokuvassa hyvin toteutettu. Etenkin alkupuolen hakkerointi-kohtaus on oikeasti tyylikäs ja hauska, jos ei muuten niin pöljien yksityiskohtiensa kuten hakkerointivälineenä toimivan Nintendo Power Gloven ja väläyksinä nähtävän hupsun Javakoodin ansiosta. Näitä satunnaisia ilon hetkiä lukuunottamatta elokuva on kuitenkin lähinnä puuduttavaa katsottavaa.

Surkea kasariparodia, tuo koodihan varmaan oikeasti kääntyy.

Tavallaan tuntuu pahalta haukkua Kung Furya, koska arvostan kyllä siihen nähtyä vaivaa ja onhan se jälleen hieno osoitus siitä, että jo pelkällä päättäväisyydellä voi saada aikaiseksi jotain valmista ja vieläpä maailmanlaajuista huomiota ansaitsevaa. Kung Furya on työstetty monta vuotta ja se alkoi käytännössä yhden miehen intohimoprojektina, joten innostavana esimerkkitapauksena se on mitä oivallisinta katsottavaa. Harmi vain, että itse elokuvan katsominen tuntuu lähinnä 9gagin selaamiselta. Loppuarvosana: kaksi natsikonekiväärilohikäärmettä viidestä.

PS. koska ei ole mitään järkeä vain uskoa jonkun satunnaisen blogia pitävän paskiaisen sanaa, voi jokainen katsoa Kung Furyn kokonaisuudessaan tästä.

Rakkaus voittaa 2015, retrospektiivi

Rankka helmikuu oli, mutta kyllähän siitä lopulta selvittiin enemmittä vaurioitta. Kaikki arvostelut on nyt siis julkaistu, ja kuten pitkän matikan käyneet varmasti huomaavat, ei niitä ihan sitä toivottua 28 ole. Tai läheskään. Olin kyllä jo etukäteen melko varma että näin tulee käymään koska kauhuelokuvienkin katsominen joka päivä tekee tiukkaa, mutta ainakin itselleni on silti niin kovin tärkeää perustella miksi näin nyt sitten lopulta kävi. Keksin kaksi hyvin läheisesti toisiinsa liittyvää syytä:

1. En suunnitellut tarpeeksi etukäteen. Jos olisin suunnitellut katsomieni elokuvien järjestyksen edes jotenkin, tai parhaimmillaan jopa ideoinut joitain elokuvakokonaisuuksia joita katsoisin peräkkäin (kuten nyt katsoinkin niitä "kaverit harrastaa seksiä"-elokuvia) olisin tehnyt koko haasteesta itselleni mielekkäämmän.
2. Katsoin karmivan paskoja elokuvia heti alkuun. Jos olisin vaikka aloittanut Wedding Singerillä, johon koko homma nyt päättyi, olisin varmasti innostunut koko touhusta enemmän ja romahtanut ehkä vasta joskus lopuksi. Elokuvien järjestyksen siis tosiaan olisi voinut suunnitella etukäteen.

Mutta no, olen silti itsestäni ainakin vähän ylpeä, sillä nyt olen nähnyt noin viisi kertaa enemmän romanttisia komedioita kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä! Kyllähän kunnon elokuvafanin pitää tutustua kaikkiin genreihin, vaikkei lähtökohtaisesti kiinnostaisikaan. Ja ainakin varmistui että ennakkoluuloni kyseisestä genrestä olivat noin 90% oikeita. Joskus niinkin!

Nyt voikin kääntää katseensa uusiin haasteisiin, katsotaan mitä seuraavaksi keksitään. Annan omalle suoritukselleni kokonaisarvosanaksi rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 14: The Wedding Singer (1998)

IMDB

Nyt kävikin todella hassusti. Tätäkin elokuvaa suositeltiin minulle muutamaankin otteeseen, mutta olin ihan vähällä jättää sen silti katsomatta koska pääosaa esittää jokaisen järkevän ihmisen inhokkinäyttelijä Adam Sandler. Onneksi päätin lopulta ottaa neuvosta ns. "vaarin" ja "livautin" Wedding Singerin "koneeseeni", sillä hitto vie sehän on yksi parhaista romanttisista komedioista joka ikinä on tehty!

Normaalisti muka-sympaattisia, syrjäytyneitä kusipäitä näyttelevä Sandler näyttelee kerrankin ihan normaalia ihmistä, Robbie Hartia, joka on ammatikseen häälaulaja ja joutuu kovin ironisesti itse jätetyksi alttarille. Murtunut Robbie tutustuu työkaveriinsa Juliaan (Drew Barrymore) ja rakkaushan siinä sitten alkaa kyteä, tosin ensin pitäisi saada Julia ymmärtämään että hänen poikaystävänsä on täysi housunpuntti.

Komediana Wedding Singer on aika tavanomainen. Vähän alapäähuumoria, vähän kohellusta, sopivasti nasevaa sanailua. Elokuva sijoittuu sykkivälle 80-luvulle joten todellisuudessa sen hauskinta antia ovatkin hahmojen hassut kampaukset ja vaatteet, muutoin parasta taas on tiukka soundtrack täynnä kasari-pop-hittejä. Muutenkin Wedding Singer on melko normien mukainen Hollywood-elokuva, joskin pientä jälkiviisasta juppikulttuurin kritiikkiä on mukaan piilotettu. Ihan American Psychon korkeuksissa ei kuitenkaan lennellä. Yhtä tärkeää kysymystä Wedding Singer kyllä sai minutkin pohtimaan: miksi aina kun elokuviin tarvitaan sellainen "haen töitä joita en oikeasti halua"-kohtaus, tapahtuu tuon työpaikan hakeminen pankista? Ovatko pankit niin helppo kohde, koska kaikkihan niitä inhoavat? Vähän kuin hakisi paikkaa HITLERINÄ tai jotain. Pistää miettimään.

Nauroin tuolle tukalle ihan oikeasti.

Mutta sivuraiteet sikseen, ei unohdeta sitä romanttista puolta! Wedding Singer on mahdollisesti ensimmäinen katsomistani elokuvista jossa ihmiset oikeasti rakastuvat järkevissä olosuhteissa. Mukana ei ole mitään ihmeellisiä vedonlyöntejä tai valheita tai vainoamista tai avaruuden kohtalosäteitä. Robbie ja Julia tapaavat töiden takia, ystävystyvät kuten työkavereiden voi olettaa tekevän ja lopulta tajuavat, että tykkäävät toisistaan Aika Paljon. Miten älytöntä! Pöyristyttävää! Eihän tämä istu minun fantasiaani siitä että tapaan unelmieni naisen kun jäämme yhdessä hissiin jumiin yöksi ja tuikkaan dickini häneen ja hän tulee raskaaksi ja lähtee etsimään minua jotta maksaisin abortin mutta koska asun ihan eri rannikolla niin hän joutuu tekemään pitkän matkan jonka aikana tajuaa että haluaakin pitää lapsen ja sitten tapaamme jälleen ja rakastumme! Rahat takaisin, saatana!

Saattaa kuulostaa epäuskottavalta, mutta The Wedding Singer on itse asiassa niin sympaattinen ja miellyttävä elokuva, että voisin hyvin katsoa sen vaikka uudestaan. Toki esimerkiksi Rakkautta vain on mainio romkom mutta se on lopulta niin massiivinen tavoitteissaan, ettei saavuta läheskään samaa henkilökohtaisuuden tuntua kuin The Wedding Singer. Kaksi ihmistä tapaavat, tutustuvat ja rakastuvat, se on jotain mihin on helppo samaistua ja ennen kaikkea jotain, minkä voi uskoa tapahtuvan. Ehkä minun ongelmani tosiaan on se, että minulla ei ole mitään suurenmoisia kuvitelmia tähtiin kirjoitetuista rakkauksista, vaan mielestäni romantiikka on parhaimmillaan juuri silloin kun se on arkista.

Hyvä luoja, poikaystäväni on... yksi iso kusisuihku.

Wedding Singerin tarjoama fantasia on nimenomaan arkinen ja tavallinen. Se päättyy onnellisesti (no tottakai, ei tuo ole edes mikään spoileri enää tässä vaiheessa) ja paha saa palkkansa, mutta tahdon uskoa että kyllä tosielämässäkin ainakin JOSKUS tapahtuu positiivisiakin asioita. Ainakin minulle on tapahtunut monia. Wedding Singer vain yksinkertaisesti tuntuu kovin lämpimältä elokuvalta. Se suhtautuu hahmoihinsa ja esittämäänsä aikakauteen hyväntahtoisesti hymyillen eikä ilkeästi vittuillen, ja katsojalleen se ystävällisesti muistuttaa että jos rakkautta sattuu tästä maailmasta löytämään, niin siihen kannattaa kyllä tarttua.

Bottom line: En välttele romanttisia komedioita siksi että inhoan onnellisuutta tai romantiikkaa (no, inhoan niitä ironisesti koska olen hipsteeri), välttelen niitä koska yhdeksän kertaa kymmenestä niistä on romanttisuus ja komedisuus kaukana. Wedding Singerin on kuitenkin kuin minulle suunnattu! No okei, sen vitseille naurahdin ehkä pari kertaa, mutta sen välittämä lämpö sulatteli sydäntäni vielä seuraavanakin päivänä. Eikä se edes ole mikään rajatapaus jossa on vähän romantiikkaa ja komediaa, vaan ihan 100% oikea romkom. Antamani arvosana on ehkä objektiivisesti katsasteltuna liioiteltu, mutta kaikkeen katselemaani sontaan suhteutettuna se on vähintäänkin oikeutettu. Sitä paitsi, mistä lähtien rakkaus on muka ollut objektiivista?

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 5 / 5
Sydämellisyys: 5 / 5
Tähtipöly: 5 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

PS: tajusin muuten tämän kirjoitettuani että leffa oli niin hyvä, että jaksoin jopa kirjoittaa taas vaihteeksi mukaan vähän vitsejä. Siinäpä vasta seal of approval!

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 13: Annie Hall (1977)

IMDB

Taas täytyy myöntää tärkeä seikka: ennen Annie Hallia ainoa näkemäni Wood Allenin elokuva oli Midnight In Paris (2011). Tahdon tehdä tämän selväksi heti alkuun, koska tällaisten Suurten ohjaajien töistä puhuessa pitäisi aina keskustella heidän tuotannossaan toistuvista teemoista ja tavaramerkeistä ja symboliikasta ja ties mistä, mutta enhän minä sellaisesta osaa mitään sanoa. Valmistautukaa siis nauramaan tyhmyydelleni!

Annie Hallin päähenkilö on neuroottinen koomikko Alvy Singer (Allen), joka kertoo takaumina epäonnistuneista romansseistaan ja erityisesti elämänsä rakkaudesta Anniesta (Diane Keaton). Heti alusta lähtien tehdään selväksi että Annie Hall on Allenille hyvin henkilökohtainen elokuva. Hän on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan, näyttelee siinä pääosaa ja toimii myös tarinan kertojana. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Allen kertoo suoraan kameralle vitsin, ja irroittautuu monessa muussakin kohtauksessa elokuvan todellisuudesta kertoakseen jotain suoraan katsojille. Ei siis liene kovin kaukaa haettu oletus että Annie Hallissa esitetyt rakkaudet ovat hyvinkin vahvasti tositapahtumiin perustuvia.

Juuri tämän henkilökohtaisuuden, ja etenkin sen itseironisen sävyn takia Annie Hall tuntuukin mukavan aidolta ja kauniilta elokuvalta. Oletan että Alvy on käytännössä Woody Allen mutta eri nimellä, eikä Annie Hall anna hänestä mitenkään erityisen mairittelevaa kuvaa. Alvy on keski-ikäinen, neuroottinen ja oikeastaan vähän mulkku tyyppi, mutta toisaalta hänen kömpelyytensä ihmissuhteissa on jotain johon ainakin minä pystyn helposti samaistumaan. Ja vaikka hänen ongelmansa tekevät hänestä hankalan ja itsekkään, on hän silti myös rehellinen ja tunteellinen. Annie taas on vähän höpsö ja iloinen, mutta myös omalla tavallaan päästään vialla (tai siis hah, onnellisuushan sitä suurinta hulluutta on lol!!), ja ennen kaikkea hiton ihastuttava nuori tyttö, jota Alvy lopulta kohtelee tahtomattaankin ikävästi.

Minun nimeni on Woody Allen ja olen mukana illan elokuvassa

Elokuvan rakenne on hyvin hajanainen, toisiinsa varsinaisesti liittymättömät kohtaukset seuraavat toisiaan ja esittelevät avainkohtia Alvyn ja Annien suhteesta. Hajanaisuus on hyvä tehokeino, sillä se korostaa elokuvan pointtia: rakkaus on vaikeaa, sekavaa, ja ihan täysin järjetöntä. Pohjimmiltaan Annie Hall onkin oikeastaan hyvin epäromanttinen elokuva, lähinnä kertomus epäonnistumisista ja kivuliaista eroista. Juuri siksi se on kuitenkin myös niin hyvä ja mieleenpainuva elokuva. Jokainen joka on edes kerran elämässään eronnut, omasta tahdostaan tai ei, löytänee Annie Hallista jotain mihin samaistua.

Elokuvan komedinen puoli on onnistunut, joskin suurimmaksi osaksi huumori on ihan helvetin kuivaa. Alvy tarkastelee maailmaa ja ihmissuhteita tympääntyneesti ja ironisesti, jatkuvasti kommentoiden ihmisten hölmöyttä. Suurin osa huumorista syntyykin siitä, että maailmaa katsotaan jonkin kaiken hulluutta liioittelevan Woody Allen -linssin lävitse. Välillä elokuva innostuu vähän liikaakin huutamaan kuinka kaikki ihmiset on ihan tyhmiksiä ja Alvy (ts. Allen itse) niin hiton nero, mutta tulkitsen senkin ennemmin osoitukseksi Alvyn heikkouksista kuin merkiksi Woody Allenin omahyväisyydestä.

Lyhyesti sanottuna siis: Annie Hall on oikein hyvä ja hauska elokuva, mutta ei se loppujen lopuksi kovin romanttinen ole. Suositeltavaa katsottavaa muissa kuin ihkutustilanteissa.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 4 / 5
Rakastettavuus: 3 / 5
Sydämellisyys: 2 / 5
Tähtipöly: 3 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 12: Safety Not Guaranteed (2012)

IMDB

Myönnän heti että huijasin nyt vähän. Tätä ei missään markkinoitu romanttiseksi komediaksi ja se sopii genreen ehkä vielä heikommin kuin aiemmin arvostelemani Mystic Pizza. Elokuvan avainsanoissa on IMDB:ssä kuitenkin sekä Romance että Comedy ja se tosiaan sisältää kumpaakin, joten hyväksyn sen mukaan haasteeseen ihan vain jo sen takia ettei pää räjähtäisi. Safety Not Guaranteed on nimittäin hyvä elokuva, ja oikeastaan juuri tällaisia romanttisten komedioiden PITÄISI minusta olla: elokuvia joissa on sekä romantiikkaa että komediaa, mutta (hyvä luoja) myös jotain oikeaa sisältöä joka pitää mielenkiintoa yllä yli viisi minuuttia.

Safety Not Guaranteedin Sisältö onkin vieläpä yksi lempijutuistani, eli aikamatkustus. Kolme toimittajaa päättävät tehdä lystikkään henkilökuvan miehestä, joka on jättänyt lehteen ilmoituksen jossa hakee luotettavaa kumppania matkustamaan kanssaan menneisyyteen. Heidän mieheen tutustuessaan tämä aivan ilmiselvästi hullu juttu alkaa tietenkin paljastua vähän vähemmän ilmiselväksi, ja keskeisenä mysteerinä aivan viimeiselle minuutille saakka onkin se, voisiko aikamatkustus sittenkin olla mahdollista. Tässä sivussa kaikki kolme sankariamme myös kokevat omalla tahollaan niin fyysisiä kuin henkisiäkin rakkauden tunteita.

Komediallisesti Safety Not Guaranteed on yllättävänkin onnistunut. Sen huumori naurattaa oikeasti, perustumatta kuitenkaan mihinkään järin ilmiselviin vitseihin. Kuten hauskimmissa elokuvissa aina, huumori kumpuaa lähinnä erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä ja hahmojen keskinäisestä sanailusta, hassujen banaaniinliukastumissketsien ja kakan syömisen jäädessä taka-alalle. Muutenkin elokuva on kirjoitettu mainiosti. Joka kerta kun kuvittelee voivansa olla varma siitä onko Kennethin aikakone todellinen, esittelee elokuva jonkin pienen faktan joka kääntää epäilykset taas päälaelleen. Teknisesti elokuva on lähinnä perushyvää jälkeä, eli mitään erityisen hienoa tai päänräjäyttävää ei ole tarjolla. Toisaalta elokuvan tarinakin on scifivireestään huolimatta hyvin maanläheinen, joten eipä turha kikkailu siihen sopisikaan.

Sankareita.

Vaikka Safety Not Guaranteed ei ihan 100% autenttinen romkom-elämys olisikaan, löytyy siitä monia genren ominaispiirteitä. Etenkin sen tärkein rakkaustarina on kuin jostain genren oppikirjasta: Darius (Aubrey Plaza) on Ihan Tosi Erilainen ja sarkastinen ja vähän yksinäinen tyttö, aikakoneen keksijä Kenneth (Mark Duplass) taas jossain hullun ja neron rajamailla kiikkuva erakko. Kun nämä kaksi yhteiskuntaan (ja näennäisesti myös toisilleen) sopimatonta sielua päätyvät toimimaan tiiviissä yhteistyössä, niin rakkaustarinahan siitä väkisinkin syntyy. Ja mikä parasta, kaikki vieläpä alkaa perinteisesti siten että toinen heistä valehtelee saadakseen mitä haluaa ja rakastuu ihan vahingossa!

Laadukkuuden lisäksi Safety Not Guaranteedia ja Mystic Pizzaa yhdistää myös niiden samankaltainen rakenne romantiikan suhteen. Myös Safety Not Guaranteed esittelee kolme erilaista ihmistä joista kukin etsii rakkautta omalla tavallaan. Darius törmää siihen aivan vahingossa, geneerinen supernörttihahmo Arnau (Karan Soni) pääsee kokeilemaan lihallisia iloja ensimmäistä kertaa ja porukan kusipää Jeff (Jake Johnson) yrittää lämmitellä jo kauan sitten hiipunutta rakkauttaan. Mukavaa kyllä, tarinat on kirjoitettu uskottavasti, eivätkä kaikki edes pääty onnellisesti.

"Tällä matkustamme menneisyyteen haha ei vais!"

Eniten aikaa tietenkin annetaan Dariuksen ja Kennethin oudolle romanssille, ja heidän rakastumisensa kietoutuu lopulta hauskasti Kennethin aikakoneen ympärille. Ajassa matkustaminen onkin elokuvassa vain metafora rakkaudelle. Samoin kuin aikanoneen rakentaminen, myös rakkaus onnistuu vain jos siihen uskoo ja on valmis omistamaan sille elämänsä, muiden naureskelusta huolimatta. Safety Not Guaranteed kehottaa olemaan välittämättä siitä mitä muut yrittävät sinulle uskotella ja tarttumaan rakkauteen silloin, kun se itsestä tuntuu oikealta. Koska olen itsekin idealistinen romantikko ja muutenkin hölmö, pidän tätä varsin pätevänä opetuksena ja Safety Not Guaranteedia täten oivallisena ja sydämellisenä romanttisena komediana.

Tietenkin mukana on myös se valehtelulla rakkauteen -aspekti, mutta annan sen tällä kertaa anteeksi. Vaikka Darius voittaakin Kennethin luottamuksen puolelleen valheillaan, hän olisi saanut sen myös olemalla täysin rehellinen. Ero voi vaikuttaa pieneltä, mutta mielestäni se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten Dariuksen ja Kennethin romanssin voi kuvitella elokuvan jälkeen jatkuvan. Koska Darius on todellisuudessakin ihminen johon Kenneth rakastuisi (eikä edes valehtele muusta kuin syystään lähestyä Kennethiä), ei tarvitse kuvitella että heti lopputekstien rullatessa ruudulle syttyy sankariparin välille riita kun Darius ei ollutkaan sitä mitä väitti olevansa. Sovitaan siis että tällä kertaa opetus onkin että valehtelu on ihan turhaa!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 4 / 5
Rakastettavuus: 4 / 5
Sydämellisyys: 4 / 5
Tähtipöly: 4 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 11: 10 Things I Hate About You (1999)

IMDB

Tällä kertaa pistinkin itseni peliin oikein kunnolla, sillä olen saanut lukuisia uhkailuja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta jota tulen kohtaamaan mikäli en sattuisi pitämään tästä elokuvasta. Koska kuitenkin olen lahjomaton ja urhea tuleva marttyyri, tämä on 100% rehellinen mielipiteeni elokuvasta 10 Things I Hate About You (tästä eteenpäin Kymppileffa).

Minulla on hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että tämä on selvästi kolmanneksi paras romanttinen komedia jonka olen nyt katsonut. Huonompi homma vain on se, että tähän mennessä läpi tarpomani sontaläjän huipulle nouseminen ei ole varsinaisesti mikään saavutus. Sanon nyt suoraan ettei kenenkään tarvitse lukea pidemmälle: Kymppileffa on kyllä ajoittain ihan hauska, mutta loppujen lopuksi lähinnä rasittava elokuva.

Elokuvan tavoitteet ovat toki suuret. Se on modernisoitu version rakkausmestari William Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään, ja samalla lystikkäästi muista romanttisista komedioista pilkkaa tekevä teini-romkom. Harmi vain että juuri tämä post-moderni itsetietoisuus tekee elokuvasta kovin rasittavaa katsottavaa. Etenkin dialogi on rasittavan COOLIKSI ja NOKKELAKSI kirjoitettua, minkä vuoksi Kymppileffa onkin ikään kuin romanttisten komedioiden Scream (1996). Jos ei muuten niin ainakin siinä mielessä että sitäkin kaikki muut rakastavat ja minä inhoan.

*boner*

Elokuva kertoo Patrickista (Heath Ledger), joka palkataan deittailemaan (eli "kesyttämään") totaalisen vittupäistä Katia (Julia Stiles), koska Katin isä on päättänyt että tämän sisko Bianca (Larisa Oleynik) ei pääse treffeille ennen kuin Kat on hoitanut homman kotiin. Muuten juonen yksityiskohdat ovatkin melko merkityksettömiä. Kuten jokainen maailman ihminen tietenkin arvaa, lopulta Patrick onnistuu saamaan Katin rakastumaan itseensä, mutta rakastuukin epähuomiossa itsekin. Sitten totuus Patrickin alkuperäisistä motiiveista paljastuu ja vähän turistetaan kyyneliä mutta sitten lopulta rakastutaan taas. Loppu. ^___^ <3 <3 <3

Mutta noh, ei Kymppileffa mitään pelkkää paskaa sentään ole. Siinä on ajoittain ihan hauskaakin komediaa ja mainio munille potkaisu -kohtaus! Ja rasittavasta dialogista huolimatta se tuntuu siltikin aidommalta kuin suurin osa muista katsomistani romkomeista, mikä tosin kertoo enemmän niiden huonoista puolista kuin tämän elokuvan hyvistä.

Kertokaa minulle miten tuosta saa nimenomaan kymmenen asiaa

Kymppileffa on tietenkin suunnattu teineille ja varmasti suurin osa sitä niin kovasti rakastavista ihmisistä ovat sen juuri teininä nähneet. Jos en itse olisi teininä ollut niin katkera omasta yksinäisyydestäni ja täten inhonnut kaikkia elokuvia joissa joku onneton nörtti saa unelmiensa naisen, olisin varmaan itsekin silloin pitänyt siitä. Mutta nyt, vaikka en ole enää ihan niin katkera, Kymppileffa näyttäytyy minulle lähinnä kokoelmana ärsyttävän mukanokkelaa isku-vastaisku-dialogia ja epämiellyttävän mulkkuja hahmoja jotka kaikki pelaavat omituisia pelejä saadakseen haluamansa (eli pesää).

Elokuvan romanttisuudesta on vielä pakko mainita sen verran, että pääpari Katin ja Patin suhde perustuu vielä elokuvan loputtuakin suurilta osin valheille. Vaikka mukana onkin se pakollinen paljastus/kriisi-vaihe, ei sen aikana paljastu oikeastaan mitään muuta kuin se, että alunperin Patrick pyysi Katia treffeille rahan takia, ja kaikki muut tämän kertomat valheet sivuutetaan merkityksettöminä. Katsoja kuitenkin tietää, että suurin osa Patrickin todellisuudessa rakastamista asioista on sellaisia, joita Kat inhoaa yli kaiken. Ehkä tässä sitten taas on kyse siitä heikkouksien hyväksymisestä. Tai kenties elokuvan opetus onkin, että on hyväksyttävää valehdella ihan niin paljon kun haluaa, kunhan vaan oikeesti tykkää toisesta. Se on sitä rakkautta!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 2 / 5
Sydämellisyys: 2 / 5
Tähtipöly: 2 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 10: Mystic Pizza (1988)

IMDB

Hah! Luulitte kaikki varmaan että katsoisin pakollisena Julia Roberts -elokuvana jonkun ihmeen Pretty Womanin! Mutta minäpä olenkin mitään pelkäämätön nuori hurjapää ja nautin seikkailuista ja suureen tuntemattomaan hyppäämisestä, joten päätin katsoa Julia Roberts -elokuvan josta joko kukaan ei ole kuullutkaan, tai sitten kukaan ei vain välitä mainita sitä edes nähneensä.

Mutta tällä kertaa vitsi on heissä (tuo sanonta ei oikein taida toimia suomeksi), sillä Mystic Pizza on kevyesti toiseksi paras tähän mennessä katsomani romkom! Okei, en ole ihan varma voiko sitä edes laskea kunnolliseksi romanttiseksi komediaksi, sillä genren ominaisimmat tunnusmerkit (eli tuskastuttava paskuus) puuttuvat, mutta Mystic Pizza on sekä romanttinen, että komedia, joten arvovaltaisen raadin ominaisuudessa päätän sen hyväksyä. Hei, en todellakaan aio katsoa ainakaan liian montaa romanttista elokuvaa.

Romsko tai ei, Mystic Pizza on joka tapauksessa harvinaisen rakastettava elokuva. Se kertoo kolmesta nuoresta tytöstä (joista yksi on Julia Roberts ja yksi oli myös Kirotussa, muuta en tiedä), jotka tekevät mitä nuoret tytöt oletettavasti usein tekevät: juhlivat, juttelevat, hengailevat, nauravat, tsiigailevat poikia ja käyvät välillä töissä elokuvalle nimensä antaneessa pitseriassa. Varsinaista punaista lankaa juonessa ei ole, mutta se on tällä kertää mielestäni pelkästään hyvä asia.

Elokuvana Mystic Pizza on lämminhenkinen ja hauska (silleen sympaattisen hauska, ei mitenkään HA HA HA LOL -hauska), siinä on hyviä hahmoja ja tapahtumapaikkana toimiva pikkukylä on miljöönä kaunis. Ei kyseessä tietenkään mikään erityinen taideteos ole, mutta kaikin puolin niin lämmin ja pieni tarina, että valittaminen tuntuisi turhalta. En taas oikein tiedä mitä sanoisin, elokuvien haukkuminen on niin paljon helpompaa! Toki tähänkin mennessä olen lähinnä panostanut katsomieni rainojen rakkauskuvauksesta puhumiseen, joten ehkä sananen siitä.

No ihan ilmiselvä romkom

Mystic Pizzan päähenkilöt ovat nuoria ja vasta ensimmäistä kertaa kokemassa rakkautta, ja elokuvan pääpaino onkin siinä millaisia virheitä voi rakkaudessa tehdä. Yksi on menossa liian nuorena naimisiin, toinen rakastuu paljon vanhempaan mieheen ja kolmas heilastelee tyyppiä joka on klassisen romkom-perinteen mukaisesti Ihan Eri Maailmasta. Temaattisesti kyseessä onkin sellainen paljon puhuttu kasvutarina, elokuvan edetessä kukin tytöistä oppii jotain elämästä ja, mikä tärkeintä, rakkaudesta. Tietenkin tärkeänä osana elokuvaa on myös noiden kolmen tytön ystävyys, tuo rakkauksista kaunein.

Tässäkin kohtaa törmään nyt samaan ongelmaan kuin itse elokuvasta puhuessani: olisi paljon helpompi keksiä sanottavaa jos voisin vain haukkua, mutta kun Mystic Pizza on kirjoitettu tarpeeksi hyvin etten edes viitsi vaikka jotain keksisinkin. Edes loppu ei ole mikään ällöonnellinen, vaan siihen liittyy myös sydänsurua ja hieman auki jääviä kysymyksiä. Turha kai sitten vääntää väkisin enempää, sanonpa vain että tämä kyllä kannattaa katsoa romkom-inhoajankin!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 4 / 5
Sydämellisyys: 4 / 5
Tähtipöly: 4 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 9: Kahden viikon iskuaika (Two Weeks Notice, 2002)

IMDB

Jep jep, olisin kai alusta lähtien voinut yrittää katsella jotain edes suurin piirtein hyviä romanttisia komedioita, mutta koska olen tyytynyt lähinnä siihen mitä Netflix ja lahjaksi saamani laadukkaat levykkeet tarjoavat, on tullut niin sanotusti kahlattua melkoisen skeidameren läpi. Kahden viikon iskuaika valikoitui katsottavaksi koska se on Netflixissä, ja siinä on Sandra Bullock jonka kuvan menin laittamaan ensimmäisen postaukseni otsikkokuvaan, joten oli pakko katsoa edes joku elokuva jossa hän esiintyy.

Kaikeksi onneksi Kahden viikon iskuaika ei ole lähimainkaan kamalinta paskaa mitä olen tullut katsoneeksi jo pelkästään sen takia että se ei ole rasittavan ylimielinen eikä mulkku elokuva, vaan lähinnä tylsä ja tavanomainen. Juoni on seuraava: kaksi ihmistä, jotka ovat täysin erilaisista lähtökohdista ja joilla on täysin erilaiset maailmankuvat tapaavat eivätkä aluksi pidä toisistaan, mutta kiintymys kasvaa jatkuvasti. Hetkeksi he hairahtuvat sivupoluille, mutta lopulta onneksi löytävät toisensa ja ovat ihan super-ihku-rakastuneita. The end.

Tässä kohtaa aloin tykkään susta ^___^

Ai tuo kuvaus ei erota tätä mitenkään muista romanttisista komedioista? No mutta kas, eipä erota mikään muukaan! Ainoa pieni valonpilkahdus on Hugh Grantin jatkuvat one-linerit joista osa on jopa hauskoja, mutta nekin alkavat rasittamaan jo noin puolen tunnin jälkeen.

Yksi iso plussa on kyllä annettava: Tällä kertaa kyse on juuri siitä mitä viime arvostelussa peräänkuulutin: toisen heikkouksien hyväksymisestä! On tietysti hauskaa että Hugh Grantin hahmon "heikkous" on olla ärsyttävä ja itsekäs persereikä, mutta en aio valittaa kun kerran sain mitä halusin.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 2 / 5
Rakastettavuus: 2 / 5
Sydämellisyys: 3 / 5
Tähtipöly: 2 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen: