IMDBAh, Lucio Fulci. Elokuva toisensa jälkeen hän kysyy meiltä mitä merkitystä on sellaisilla asioilla kuin koherentti juoni tai vahvat henkilöhahmot, kun niihin tuhlatun ajan voi käyttää myös kuvien sommitteluun, valaistukseen, yleiseen tunnelman luontiin, ja tietenkin äärimmäisen yksityiskohtaisten ja groteskien väkivaltaefektien kehittelemiseen. Ja siis tarkoitan tuon nimenomaan kehuna! En ole nähnyt varmasti kymmenystäkään Fulcin ohjaamista ja/tai käsikirjoittamista elokuvista, mutta olen pitänyt joka ikisestä näkemästäni.
Fulcin elokuvia tuskin voi pitää korkeimpina elokuvataiteen ilmentyminä, eikä niitä sellaisiksi tietenkään ole tarkoitettukaan. Niiden päätarkoitus on aina ollut shokeerata ja saada katsoja tuntemaan ihmismielen synkimpiä tuntoja: inhoa, kauhua, jopa vihaa. Toisaalta hänen elokuvansa eivät ole roskaakaan, ja etenkin Fulcin muihin elokuvantekijöihin tekemä vaikutus näkyy mielestäni hyvinkin korkealle arvostettujen auteureiden teoksissa. Itse en tietenkään elokuvien taustoista noin keskimäärin tiedä mitään*, mutta nähdäkseni esimerkiksi David Lynchin tyylilliset ratkaisut, joissa tarinankerronta ei nojaa niinkään tekstiin vaan kuviin ja ääniin, ovat selkeää jatkoa Fulcin (ja tietenkin muidenkin hänen aika- ja paikkalaistensa) teoksille.
Mutta noh, nyt tuhlasin jo kokonaisen kappaleen tuohon mukamas vihaamaani metailuun (oikeasti rakastan kaikkea nimienpudottelua, hatarien yhteyksien etsimistä ja pätemistä), eli ehkä voisi edes jotain sanoa käsissämme olevasta elokuvastakin. Ja kuten odottaa sopii, se on mitä oivallisin! Juoni on tietenkin täysin olematon: Liza (Catriona MacColl) on perinyt hotellin, jossa alkaa heti tapahtua outoja asioita. Syykin löytyy nopeasti: Hotellin kellarissa sattuu olemaan portti Helvettiin! Hups! Tämä tietenkin johtaa moniin kiljaisuihin, karjaisuihin ja epämiellyttäviin kuolemiin.
Ja ihan oikeasti: kuka kaipaisi enempää? The Beyond käyttää nimenomaan elokuvan tarjoamia tehokeinoja lähes täydellisesti. Se on visuaalisesti upeaa, Louisianan suomaisemia (joissa myöhemmin on kuvattu mm. muuan True Detective) hellivää varjojen ja värillisten valojen leikkiä, mikä yhdistettynä loistavaan soundtrackiin luo käsittämättömän toismaailmallisen tunnelman. Ja mikä (tietenkin) tärkeintä: The Beyondin täysin överiksi vedetyt väkivaltaefektit ovat mitä kivuliainta seurattavaa! Kohtaus, jossa n. kaksikymmentä jättimäistä hämähäkkiä repivät hitaasti ja hartaasti aikuisen miehen naaman kappaleiksi on itse asiassa niin vaikuttava, että tahtoisin uskoa sen kuuluvan johonkin kauhuelokuvakuvaston kaanoniin (johon tietenkin kuuluu myös mm. Fulcin Zombie Flesh Eatersin klassinen silmänpuhkaisukohtaus (hello nimienpudottelu!)).
 |
| Uh oh! |
Jotta tämä arvostelu olisi kohteensa veroinen sillisalaatti, niin sanotaan vielä tässä virallisesti viimeisessä kappaleessa se, että mielestäni italialaisista elokuvantekijöistä Dario Argento on vielä Fulcia selvästi kovatasoisempi tekijä etenkin kuvien ja tunnelmien luonnissa. Käsittämättömien gore-efektien kehittelemisessä Fulci (tai vaikka sitten hänen hovi-efektimestarinsa, whatever) oli kuitenkin aikanaan jopa maailmanlaajuisesti vertaansa vailla. Ja juuri tämän takia Fulcin elokuvat värisyttävät juuri minun hupitutkaani huomattavasti enemmän! Neljä verenhimoista tarantulaa viidestä.
* Enkä yleensä koe edes tarpeelliseksi tietää. Mielestäni elokuvista tulee lähtökohtaisesti voida nauttia ilman ylimääräistä "metatietoa", ja vasta syvempään analyysiin ryhdyttäessä (joita minä tunnetusti en harrasta), tulee tarpeelliseksi tuntea elokuvan tekijä ja elokuvan luontia ympäröinyt yhteiskunta. Kyllä, tiedän olevani idiootti ja yksinkertaisten elokuvanautintojen ystävä, mutta en ikävä kyllä tule ikinä uskomaan että katsoisin elokuvia jotenkin väärin. Rakastan elokuvia ja rakastan niiden herättämiä tunteita ja ajatuksia. Mielestäni vain osa elokuvantekemisen taitoa on se, että ajatuksensa pystyy esittämään irrallisina omasta todellisuudestamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti