Rakkaus voittaa 2015, elokuva 11: 10 Things I Hate About You (1999)

IMDB

Tällä kertaa pistinkin itseni peliin oikein kunnolla, sillä olen saanut lukuisia uhkailuja henkisestä ja fyysisestä väkivallasta jota tulen kohtaamaan mikäli en sattuisi pitämään tästä elokuvasta. Koska kuitenkin olen lahjomaton ja urhea tuleva marttyyri, tämä on 100% rehellinen mielipiteeni elokuvasta 10 Things I Hate About You (tästä eteenpäin Kymppileffa).

Minulla on hyviä ja huonoja uutisia. Hyvä uutinen on se, että tämä on selvästi kolmanneksi paras romanttinen komedia jonka olen nyt katsonut. Huonompi homma vain on se, että tähän mennessä läpi tarpomani sontaläjän huipulle nouseminen ei ole varsinaisesti mikään saavutus. Sanon nyt suoraan ettei kenenkään tarvitse lukea pidemmälle: Kymppileffa on kyllä ajoittain ihan hauska, mutta loppujen lopuksi lähinnä rasittava elokuva.

Elokuvan tavoitteet ovat toki suuret. Se on modernisoitu version rakkausmestari William Shakespearen näytelmästä Kuinka äkäpussi kesytetään, ja samalla lystikkäästi muista romanttisista komedioista pilkkaa tekevä teini-romkom. Harmi vain että juuri tämä post-moderni itsetietoisuus tekee elokuvasta kovin rasittavaa katsottavaa. Etenkin dialogi on rasittavan COOLIKSI ja NOKKELAKSI kirjoitettua, minkä vuoksi Kymppileffa onkin ikään kuin romanttisten komedioiden Scream (1996). Jos ei muuten niin ainakin siinä mielessä että sitäkin kaikki muut rakastavat ja minä inhoan.

*boner*

Elokuva kertoo Patrickista (Heath Ledger), joka palkataan deittailemaan (eli "kesyttämään") totaalisen vittupäistä Katia (Julia Stiles), koska Katin isä on päättänyt että tämän sisko Bianca (Larisa Oleynik) ei pääse treffeille ennen kuin Kat on hoitanut homman kotiin. Muuten juonen yksityiskohdat ovatkin melko merkityksettömiä. Kuten jokainen maailman ihminen tietenkin arvaa, lopulta Patrick onnistuu saamaan Katin rakastumaan itseensä, mutta rakastuukin epähuomiossa itsekin. Sitten totuus Patrickin alkuperäisistä motiiveista paljastuu ja vähän turistetaan kyyneliä mutta sitten lopulta rakastutaan taas. Loppu. ^___^ <3 <3 <3

Mutta noh, ei Kymppileffa mitään pelkkää paskaa sentään ole. Siinä on ajoittain ihan hauskaakin komediaa ja mainio munille potkaisu -kohtaus! Ja rasittavasta dialogista huolimatta se tuntuu siltikin aidommalta kuin suurin osa muista katsomistani romkomeista, mikä tosin kertoo enemmän niiden huonoista puolista kuin tämän elokuvan hyvistä.

Kertokaa minulle miten tuosta saa nimenomaan kymmenen asiaa

Kymppileffa on tietenkin suunnattu teineille ja varmasti suurin osa sitä niin kovasti rakastavista ihmisistä ovat sen juuri teininä nähneet. Jos en itse olisi teininä ollut niin katkera omasta yksinäisyydestäni ja täten inhonnut kaikkia elokuvia joissa joku onneton nörtti saa unelmiensa naisen, olisin varmaan itsekin silloin pitänyt siitä. Mutta nyt, vaikka en ole enää ihan niin katkera, Kymppileffa näyttäytyy minulle lähinnä kokoelmana ärsyttävän mukanokkelaa isku-vastaisku-dialogia ja epämiellyttävän mulkkuja hahmoja jotka kaikki pelaavat omituisia pelejä saadakseen haluamansa (eli pesää).

Elokuvan romanttisuudesta on vielä pakko mainita sen verran, että pääpari Katin ja Patin suhde perustuu vielä elokuvan loputtuakin suurilta osin valheille. Vaikka mukana onkin se pakollinen paljastus/kriisi-vaihe, ei sen aikana paljastu oikeastaan mitään muuta kuin se, että alunperin Patrick pyysi Katia treffeille rahan takia, ja kaikki muut tämän kertomat valheet sivuutetaan merkityksettöminä. Katsoja kuitenkin tietää, että suurin osa Patrickin todellisuudessa rakastamista asioista on sellaisia, joita Kat inhoaa yli kaiken. Ehkä tässä sitten taas on kyse siitä heikkouksien hyväksymisestä. Tai kenties elokuvan opetus onkin, että on hyväksyttävää valehdella ihan niin paljon kun haluaa, kunhan vaan oikeesti tykkää toisesta. Se on sitä rakkautta!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 2 / 5
Sydämellisyys: 2 / 5
Tähtipöly: 2 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 10: Mystic Pizza (1988)

IMDB

Hah! Luulitte kaikki varmaan että katsoisin pakollisena Julia Roberts -elokuvana jonkun ihmeen Pretty Womanin! Mutta minäpä olenkin mitään pelkäämätön nuori hurjapää ja nautin seikkailuista ja suureen tuntemattomaan hyppäämisestä, joten päätin katsoa Julia Roberts -elokuvan josta joko kukaan ei ole kuullutkaan, tai sitten kukaan ei vain välitä mainita sitä edes nähneensä.

Mutta tällä kertaa vitsi on heissä (tuo sanonta ei oikein taida toimia suomeksi), sillä Mystic Pizza on kevyesti toiseksi paras tähän mennessä katsomani romkom! Okei, en ole ihan varma voiko sitä edes laskea kunnolliseksi romanttiseksi komediaksi, sillä genren ominaisimmat tunnusmerkit (eli tuskastuttava paskuus) puuttuvat, mutta Mystic Pizza on sekä romanttinen, että komedia, joten arvovaltaisen raadin ominaisuudessa päätän sen hyväksyä. Hei, en todellakaan aio katsoa ainakaan liian montaa romanttista elokuvaa.

Romsko tai ei, Mystic Pizza on joka tapauksessa harvinaisen rakastettava elokuva. Se kertoo kolmesta nuoresta tytöstä (joista yksi on Julia Roberts ja yksi oli myös Kirotussa, muuta en tiedä), jotka tekevät mitä nuoret tytöt oletettavasti usein tekevät: juhlivat, juttelevat, hengailevat, nauravat, tsiigailevat poikia ja käyvät välillä töissä elokuvalle nimensä antaneessa pitseriassa. Varsinaista punaista lankaa juonessa ei ole, mutta se on tällä kertää mielestäni pelkästään hyvä asia.

Elokuvana Mystic Pizza on lämminhenkinen ja hauska (silleen sympaattisen hauska, ei mitenkään HA HA HA LOL -hauska), siinä on hyviä hahmoja ja tapahtumapaikkana toimiva pikkukylä on miljöönä kaunis. Ei kyseessä tietenkään mikään erityinen taideteos ole, mutta kaikin puolin niin lämmin ja pieni tarina, että valittaminen tuntuisi turhalta. En taas oikein tiedä mitä sanoisin, elokuvien haukkuminen on niin paljon helpompaa! Toki tähänkin mennessä olen lähinnä panostanut katsomieni rainojen rakkauskuvauksesta puhumiseen, joten ehkä sananen siitä.

No ihan ilmiselvä romkom

Mystic Pizzan päähenkilöt ovat nuoria ja vasta ensimmäistä kertaa kokemassa rakkautta, ja elokuvan pääpaino onkin siinä millaisia virheitä voi rakkaudessa tehdä. Yksi on menossa liian nuorena naimisiin, toinen rakastuu paljon vanhempaan mieheen ja kolmas heilastelee tyyppiä joka on klassisen romkom-perinteen mukaisesti Ihan Eri Maailmasta. Temaattisesti kyseessä onkin sellainen paljon puhuttu kasvutarina, elokuvan edetessä kukin tytöistä oppii jotain elämästä ja, mikä tärkeintä, rakkaudesta. Tietenkin tärkeänä osana elokuvaa on myös noiden kolmen tytön ystävyys, tuo rakkauksista kaunein.

Tässäkin kohtaa törmään nyt samaan ongelmaan kuin itse elokuvasta puhuessani: olisi paljon helpompi keksiä sanottavaa jos voisin vain haukkua, mutta kun Mystic Pizza on kirjoitettu tarpeeksi hyvin etten edes viitsi vaikka jotain keksisinkin. Edes loppu ei ole mikään ällöonnellinen, vaan siihen liittyy myös sydänsurua ja hieman auki jääviä kysymyksiä. Turha kai sitten vääntää väkisin enempää, sanonpa vain että tämä kyllä kannattaa katsoa romkom-inhoajankin!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 4 / 5
Sydämellisyys: 4 / 5
Tähtipöly: 4 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 9: Kahden viikon iskuaika (Two Weeks Notice, 2002)

IMDB

Jep jep, olisin kai alusta lähtien voinut yrittää katsella jotain edes suurin piirtein hyviä romanttisia komedioita, mutta koska olen tyytynyt lähinnä siihen mitä Netflix ja lahjaksi saamani laadukkaat levykkeet tarjoavat, on tullut niin sanotusti kahlattua melkoisen skeidameren läpi. Kahden viikon iskuaika valikoitui katsottavaksi koska se on Netflixissä, ja siinä on Sandra Bullock jonka kuvan menin laittamaan ensimmäisen postaukseni otsikkokuvaan, joten oli pakko katsoa edes joku elokuva jossa hän esiintyy.

Kaikeksi onneksi Kahden viikon iskuaika ei ole lähimainkaan kamalinta paskaa mitä olen tullut katsoneeksi jo pelkästään sen takia että se ei ole rasittavan ylimielinen eikä mulkku elokuva, vaan lähinnä tylsä ja tavanomainen. Juoni on seuraava: kaksi ihmistä, jotka ovat täysin erilaisista lähtökohdista ja joilla on täysin erilaiset maailmankuvat tapaavat eivätkä aluksi pidä toisistaan, mutta kiintymys kasvaa jatkuvasti. Hetkeksi he hairahtuvat sivupoluille, mutta lopulta onneksi löytävät toisensa ja ovat ihan super-ihku-rakastuneita. The end.

Tässä kohtaa aloin tykkään susta ^___^

Ai tuo kuvaus ei erota tätä mitenkään muista romanttisista komedioista? No mutta kas, eipä erota mikään muukaan! Ainoa pieni valonpilkahdus on Hugh Grantin jatkuvat one-linerit joista osa on jopa hauskoja, mutta nekin alkavat rasittamaan jo noin puolen tunnin jälkeen.

Yksi iso plussa on kyllä annettava: Tällä kertaa kyse on juuri siitä mitä viime arvostelussa peräänkuulutin: toisen heikkouksien hyväksymisestä! On tietysti hauskaa että Hugh Grantin hahmon "heikkous" on olla ärsyttävä ja itsekäs persereikä, mutta en aio valittaa kun kerran sain mitä halusin.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 2 / 5
Rakastettavuus: 2 / 5
Sydämellisyys: 3 / 5
Tähtipöly: 2 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 8: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993)

IMDB

Vihdoinkin katsoin jotain edes vähän klassisempaa tavaraa. Tämähän on hyvänen aika tehty jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, ja ehkä juuri sen ansiosta ei tunnu ihan totaalisen paskalta. Näin jälkeen päin katseltuna koko 90-luku näyttää niin hemmetin rumalta ja tavalliselta, että naurettavan ällösöpöilynkin yllä leijuu tietty realismin tuntu.

Uneton Seattlessa on tarina Samista (Tom Hanks) joka on jo löytänyt elämänsä rakkauden, mutta myös menettänyt sen armaan vaimonsa kuoltua, ja Anniesta (Meg Ryan), joka on menossa naimisiin miehen kanssa jota ei rakasta sitten tippaakaan. Eräänä yönä Annie kuulee Samin puhuvan radiossa kuolleesta vaimostaan, ja rakastuu tähän ensi kuulemalta. Kiinnostuksensa (kiertoilmaus pakkomielteelle) kasvaessa Annie päättää alkaa jäljittämään Samia nähdäkseen voisivatko he tosiaan olla toisilleen NE OIKEAT.

90-lukulaisen ulkoasun lisäksi elokuvassa on totutusta poiketen jopa muutakin hyvää. Se viittaa jatkuvasti Hollywoodin "kultakauden" (Siis about 40-luvun. Tämän vuoksi se Oscar-ehdokkuuskin kaiketi tuli.) romanttisiin elokuviin, joissa kohtalot olivat suuria ja rakkaudet vielä suurempia, mutta tuo niiden konsepteja söpösti nykyaikaan. Hauskinta on se, kuinka asiat jotka silloin ennen vanhaan esitettiin kohtalon johdatuksena, johtuvat lähinnä Annien pakkomielteisestä kyttäämisestä. Elokuvan paras hetki onkin kohtaus, jossa Annien ja Samin katseet ensimmäistä kertaa kohtaavat. Tämä klassinen Hollywood-klisee kun tapahtuu Annien seistessä monikaistaisen tien keskellä, autojen tööttäillessä ja Annien melkein murskaantuessa rekan alle. Ja tietenkin Annien ainoa syy seistä kyseisellä tiellä on se, että hän on palkannut etsivän ottamaan selvää Samin taustoista ja tullut sitten paikan päälle kyyläämään tämän arkea! Toinen mieltä lämmittävä seikka elokuvassa on se, että vaikka Uneton Seattlessa kietoutuu käytännössä kokonaan sen myyttisen OIKEAN löytämisen ympärille, on sen sanoma lopulta aika rehellinen: kaikille meille todennäköisesti on jossain JOKU oikea, mutta hän tuskin on se AINOA oikea.

Unohdin mainita arvostelussa: mukana on ihan top 5 ärsyttävin lapsihahmo ikinä.

Kuten Hollywoodilta voi kai odottaakin, on elokuvan näkemys rakkaudesta siltikin loppujen lopuksi liiankin idealistinen ja suurenmoinen. Ärsyttävintä on tapa, jolla Annien ja Samin löytämien puolisojen sopimattomuus esitetään. Molemmat ovat kauniita, mukavia, hyväsydämisiä, menestyviä, täyspäisiä, rakastavia aikuisia ihmisiä, eli siis kaikkea mitä YHTÄÄN KUKAAN voisi puolisoltaan toivoa. Paitsi että molemmilla on yksi kamala ominaisuus: Samin naisystävällä on RUMA NAURU, Annien kihlattu taas on ALLERGINEN MONILLE JUTUILLE. Tietenkin kyse on vain elokuvallisista keinoista, joilla osoitetaan että Sam ja Annie nyt vaan eivät ole oikeasti rakastuneita (Sam ei tosin tiedä sitä edes itse), mutta asian olisi varmasti voinut esittää toisinkin. Etenkin kun nämä Ihan Kamalat Jutut mahdollistavat sen, että sekä Sam ja Annie voivat jättää puolinsa totaalisen mulkuilla tavoilla. Sam ei sano naisystävälleen käytännössä yhtään mitään, Annie taas sanoo tulevalle miehelleen kesken ihanan illallisen että lähtee nyt toisen miehen matkaan, huppista vaan.

Siis TODELLA ärsyttävä.

 Ymmärrän toki fantasian rakkaudesta joka iskee kuin salama heti ensi silmäyksellä (tai tässä tapauksessa kuulemalla) ja sitten ollaan 100% varmasti yhdessä elämän loppuun asti eikä kummassakaan ole mitään vikaa iih aah uuh, ja onhan se ainakin romanttisempaa kuin aiemmissa katsomissani elokuvissa esitetyt "no tuikkaa muna sisään niin kyllä se siitä lähtee"-näkemykset, mutta itse kyllä saisin suurempaa katselunautintoa jostain hieman maanläheisemmästä romantiikasta. Itse asiassa juuri se, minkä Uneton Seattlessa esittää totaalisena deal breakerina, olisi minusta paljon miellyttävämpi romantiikan lähde: toisen heikkouksien hyväksyminen. Tässä tietysti palataan taas siihen että olen henkisesti noin viisivuotiaan tasolla, mutta kyllä minun mielestäni esimerkiksi toisen pieruille nauraminen on paljon romanttisempaa kuin eron ottaminen sen takia että puolison keho toimii kuten ihmisellä kuuluukin. Ehkä minun maailmankuvani vaan on rikki.

Ja sanotaan nyt lopuksi ettei seuraava hulppea ja varmasti täysin ainutlaatuinen ja ensimmäistä kertaa koko internetin historiassa kirjoitettu vitsi jäisi käyttämättä: Lukuunottamatta edellä esitettyjä positiivisia ja negatiivisia pointteja, Uneton Seattlessa on lähinnä unettavan tylsä. HEH!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 2 / 5
Sydämellisyys: 3 / 5
Tähtipöly: 2 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 5, 6 ja 7 triple feature: Vain seksiä (Friends With Benefits, 2011), Näin ystävien kesken (No Strings Attached, 2011) ja Rakkauden rasvaprosentti (2012)

Vain seksiä IMDB
Näin ystävien kesken IMDB
Rakkauden rasvaprosentti IMDB

HUOM: tässä tekstissä puhutaan jatkuvasti miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, sillä niistä kaikissa näissä elokuvissa on kyse. Oletan kuitenkin, että samat romkom-lainalaisuudet pätevät myös homoseksuaalisiin suhteisiin (jos niitä tällaisissa elokuvissa ikinä näkisi).

Tällä kertaa otin samaan tekstiin mukaan kolme elokuvaa, koska niissä on kaikissa käytännössä sama juoni: mies ja nainen päättävät harrastaa seksiä ihan vaan seksin ilosta, eivätkä halua mukaan mitään "hankaluuksia" kuten jotain ihme tunteita. Koska kaikkien elokuvien juoni on sama, ovat ne myös temaattisesti käytännössä identtisiä. Esittelen ensin jokaisen elokuvan ja sitten pohdiskelen hieman niiden esittämää maailmankuvaa.

VAIN SEKSIÄ
Vain seksiä on joukon selvästi itsetietoisin teos. Se on tarina kahdesta romantiikkaa inhoavasta (ts. "tunnevammaisesta") ihmisestä (Mila Kunis ja Justin Timberlake), jotka nauravat perinteisille rakkaustarinoille ja pelkäävät sitoutumista. Elokuvassa tehdään jatkuvasti suurta numeroa siitä miten perinteiset romanttiset komediat ovat pöljää vaaleanpunaista höpöhöpöä eikä meillä täällä tosimaailmassa ole koskaan sellaista, ja sitten tietenkin lopussa tilanne kääntyy ironisesti päälaelleen kun sankarimme rakastuvat ja Ihan Läpällä tekevät sen juuri niin kuin niissä kakkaleffoissa. Rasittavan ylimielinen ja mukanokkela elokuva.

NÄIN YSTÄVIEN KESKEN
Porukan tavanomaisin elokuva on selvästi Näin ystävien kesken. Mies ja nainen (Natalie Portman ja Ashton Kutcher) tapaavat sattumoisin muutamaan otteeseen 15 vuoden aikana, ja sitten vihdoin aikuistuttuaan huomaavat että inhoavat romantiikkaa (ovat siis ns. "tunnevammaisia"), mutta lihalliset ilot kiinnostavat joten ei muuta kun hommiin. Tällä kertaa hommaan ei kuitenkaan liity tippaakaan itseironiaa vaan elokuva noudattaa tavanomaisen romkomin kaavaa hyvin orjallisesti. Ensin tavataan ja ollaan vähän että ei, sit ollaankin jo enemmän että joo mutta tulee ongelma joka lopulta korjataan ja ollaan ihan että JOO. Tavallinen tapaus.

RAKKAUDEN RASVAPROSENTTI
Rakkauden rasvaprosentti onkin sitten ihan oikea suomalainen romkom! Vaikka olemmekin jäyhää kansaa emmekä koskaan erehdy nauramisen tai rakastumisen kaltaisiin hölmöyksiin, on Suomessakin etenkin 2000-luvulla ehditty tuottaa jo niin paljon romanttisia komedioita ettei niitä enää yhden metsurin sormilla pysty laskemaan (katsokaas kun metsurit käsittelevät sahoja ja heiltä puuttuu sitten usein sormia kun sattuu onnettomuuksia, eli yhden metsurin sormia on käytännössä vähemmän kuin keskivertoihmisellä. Heh, pitäisiköhän alkaa itsekin kirjoittamaan komedioita?). Rakkauden rasvaprosentin päähenkilöillä (Mikko Nousiainen ja Miina Maasola) seksihomma toimii ihan hyvin, kunnes he joutuvat sattumalta samaan työprojektiin ja täten näkemään toisiaan myös sängyn ulkopuolella. Sitten rakastutaan. Hyvin tavanomainen elokuva myös.

RAKKAUDESTA
Kaikkea kolmea elokuvaa yhdistää siis sama kysymys: voivatko mies ja nainen harrastaa "vain seksiä" useammin kuin kerran, ilman että kohta ollaan jo ihan in lööv? Tällaisen tutkiminen on tietenkin elintärkeää, sillä parisuhteen jättäminen pois niin sanotusta elämämme yhtälöstä (kuten joku romanttinen matemaatikko voisi asian ilmaista) on oiva keino tehostaa jo muutenkin kiireisiä rutiinejamme. Ennen vastauksen hakemista näinkin elintärkeään kysymykseen on kuitenkin tärkeää että määrittelemme termistömme oikein. "Mitä on rakkaus?" on kysymys, joka on tiedemiehiä, runoilijoita ja filosofeja innoittanut jo vuosituhansia.

Vähemmänkin filosofiselle henkilölle on tietenkin selvää, että "rakastan sinua, kultaseni" ja "vittu mä rakastan hampurilaisia" tarkoittavat hyvin erilaisia asioita. Jo muinaiset kreikkalaiset pistivät rakkauden nättiin pakettiin jakamalla sen erilaisiksi rakkauden tuntemuksiksi, joita ovat agápe, éros, philia ja storge [lähde: no Wikipedia tietysti, mitä hittoa luulette?]. Hieman yksinkertaistaen nämä voi nähdä seuraavasti:

• Ágape on veljellistä rakkautta ja epäitsekästä hyväntahtoisuutta toista ihmistä kohtaan
• Éros on intiimiä ja eroottista rakkautta. Kreikkalaisille ajattelijoille se oli tietenkin enemmän kuin "mä haluun panna sua", mutta tällä kertaa tyydymme yksinkertaistukseen jossa éros on haluamista.
• Philia on lähimpänä perinteistä ajatusta rakkaudesta. Se on jotain, mitä tuntevat niin ystävät, perheenjäsenet kuin rakastavaisetkin
• Storge on jonkinlaista "luonnollista" rakkautta, esim. vanhemman rakkaus lapsiaan kohtaan

Bromanssi ca. 350 eaa.

Okei myönnetään, laitoin tuon kaiken esille vain päteäkseni sillä että osaan googlata. Koska nyt käymämme pohdiskelu ei keskity sen enempää bromansseihin kuin perhesiteisiin, voimme yksinkertaistaa rakkautta vielä pidemmälle: on olemassa romanttista rakkautta, eroottista halua, sekä jotain jännittävää ystävyydeksi kutsuttua johon ei perinteisesti liity sen enempää romanssi kuin seksikään. Kaikki kolme tämän tekstin elokuvaa leikittelevät tietyllä tavalla sillä, miten meistä jokainen rakkautta ajatellessaan helposti sekoittaa romantiikan ja erotiikan.

MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME ROMANTTISISTA KOMEDIOISTA?
Näiden kolmen elokuvan perusteella on siis selvää, että ainakaan mies ja nainen eivät voi olla sekä ystäviä että harrastaa seksiä, sillä se johtaa väistämättä rakkauteen. Mutta onko tilanne siis se, että pelkkä ystävyyskin on miehen ja naisen välillä täysi mahdottomuus ja johtaa lopulta rakastumiseen, vai onko homman nimi sittenkin se, että "romanttisen" komedian näkemys rakkaudesta ei ole niinkään sitä romanttista laatua, vaan lähinnä eroottista. Useimmiten (rajallisen kokemukseni perusteella) genren elokuvissa hahmot ensin tajuavat rakastuneensa ja sitten ikään kuin virallistavat sen harrastamalla seksiä ensimmäistä kertaa. Ja tietenkään seksiä ei saa harrastaa vielä ensimmäisillä treffeillä (siis ennen kuin virallisesti on rakastuttu), sillä se johtaa väistämättä suhteen epäonnistumiseen, vaikka loppujen lopuksi koko homman pointti onkin juuri seksi.

Romanttisten komedioiden rakkaus siis tiivistyy kerrasta toiseen lähinnä panemiseen, ja se mystinen rakastumisvaihe esitetään omituisena pelinä jossa molemmat osapuolet yrittävät manipuloida toisensa avaamaan pöksynsä. Ja kaikki tämä tietenkin esitetään ehdottomasti parempana vaihtoehtona kuin jokin pöljä ystävyys. Itse asiassa miehen ja naisen välinen ystävyys nähdään jonain hieman huvittavana outoutena, jota kelpaa kummastella kuin friikkisirkuksen kolmekiveksistä miestä. Vasta kun vihdoin päästään harrastamaan sitä vaakamamboa eli laittamaan melaa mekkoon eli soittamaan nahkahuilua eli jörnimään eli puhaltamaan yhteen hiileen eli pistämään patukkaa taskuun eli laittamaan nakkia lihapiirakkaan eli täyttämään torttua eli taisin jo itsekin unohtaa mistä oli kyse. Joka tapauksessa, seksi on se mistä kaikessa on kyse, ja ilman sitä ei missään oikein ole mitään järkeä. Teoriassahan mukana on aina myös tavallisia ystävyyssuhteita ainakin miesten kesken, mutta nämä ystävämiehetkin ovat käytännössä poikkeuksetta mukana vain neuvomassa kuinka sitä pesää nyt sitten helpoiten saisi.

Taidan olla rakastunut.

Näin ollen seksin tuominen mukaan ystävyyssuhteeseen vastaa käytännössä yksi yhteen romanttisten komedioiden kuvaa rakkaudesta. Tässä mielessä Vain seksiä, Näin ystävien kesken ja Rakkauden rasvaprosentti ovatkin suorastaan romanttisen komedian dekonstruktioita. Ne ottavat keskiöönsä juuri seksin vailla mitään tekopyhää esitystä siitä, että rakkaus edes olisi mitään muuta kuin sopimus harrastaa seksiä Just Sun kanssa. Niiden päähenkilöt kuvataan tunnevammaisina (eli romanttiseen rakkauteen pystymättöminä), mutta kuitenkin he väistämättä lopulta löytävät "rakkauden" sen ainoa asian kautta jonka ymmärtävät: panohommien. Nämä kolme elokuvaa eivät siis ole romanttisia komedioita, vaan yritys riistää koko genreltä sen ylle laskettu pyhyyden viitta. Romanttiset komediat eivät ole romanttisia, ne ovat ihan samanlaisia seksifantasioita kuin mikä tahansa rehellisempikin porno. Romanttiset komediat yrittävät esittää meidän eroottiset halumme ihanina rakkaustarinoina, mutta nämä kolme teosta paljastavat mistä todella on kyse: siitä fantasiasta, että kuka tahansa meistä voi koska tahansa päästä panemaan unelmiensa prinssiä.

Tärkeäksi kysymykseksi jääkin se, mistä tämä seksikeskeisyys on romanttiseksi väitettyihin elokuviin tullut? Jokainen pohtikoon kotonaan omaa rakkauttaan: sykkiikö se sydämessä vai sittenkin jossain ihan muualla?

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuvat: 3 / 5
Rakastettavuus: 3 / 5
Sydämellisyys: 1 / 5
Tähtipöly: 3 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 4: Rakkautta vain (Love Actually, 2003)

IMDB

Nyt jumalauta! Olin jo kolmen päivän jälkeen luovuttamassa tämän projektin suhteen täysin, sillä voin ihan 100% varmasti sanoa että jos tämäkin elokuva olisi ollut samanlainen kammottava, inhottava, haiseva, ruskea ja löysä paskaläjä kuin Kundileffa (ks. edellinen postaus), olisin varmasti lopettanut koko rakkausprojektini siihen, päättänyt että ihmiskunta on tuomittu vain toistamaan väkivaltaista historiaansa ja käyttäytymään toisiaan ja maapalloa kohtaan kuin viisivuotiaat viimeisestä kakkupalasta tappelevat pikku paskiaiset, linnoittautunut loppuelämäkseni huoneeseeni seuranani vain alkoholijuomia ja karmeaa pornoa, ja itkenyt joka ilta itseni painajaisten täyttämään uneen tietäen että mitä tahansa elämässäni teenkin, se johtaa vain tuhoon ja kuolemaan.

Mutta saatana! Rakkautta vain kehtaa olla hyvä elokuva! Tai siis elokuvana se sijoittuu jonnekin arvosanojen "kiva" ja "näppärä" väliin, ja komediana hupiasteiden "kyllähän se naurattaa" ja "heh" paikkeille, mutta sen kuvaus rakkaudesta on monipuolinen, lämmin ja oivaltava, ja siinä on hyvää musiikkia! Musiikin käyttö on itse asiassa jopa selvästi keskiverto Hollywood-turausta nokkelampaa (vaikka tämähän tietenkin onkin brittielokuva). Kappalevalinnat on valittu kohtauksiin paitsi tunnelman, myös sanoman perusteella varsin huolellisesti, ja musiikki toimii muutenkin kohtausten ja tarinoiden välisenä yhteisenä tekijänä.

Rakkautta.

Rakkautta vain on tarina useista ihmisistä (en laskenut), ja yhden koherentin tarinan sijaan se onkin kokoelma pieniä kertomuksia rakkaudesta, joista osa risteää keskenään ja osa ei. Tällä kertaa kokonaisuuden hajanaisuus onkin osa koko homman pointtia: vaikka kuvittelemme että maailma on nykyään kylmä ja julma paikka, on rakkautta todellisuudessa kaikkialla. Mielestäni jo tämä hyvin yksinkertainen ja ilmiselvä huomio tekee tästä elokuvasta yhden lämpimimmistä ikinä näkemistäni elokuvista.

Elokuvan tarinat esittelevät monenlaisia rakkauksia: vastarakastuneita ja eron partaalla olevia pariskuntia, vanhemmuutta, kuolleen vaimon kaipausta, bromanssia. Juuri tällaisesta romanttisessa komediassa minun mielestäni pitäisi olla kyse.  Minusta se, että jeejee tavattiin hassuissa ja superkreisiyllättävissä olosuhteissa ja ei oikeestaan sovita yhteen mut ruvetaan yhteen silti ihkuu, ei ole rakkautta. Eikä se etenkään ole sitä mitä tämän elokuvagenren nimi lupaa: ROMANTIIKKAA. Ei romantiikka ole sitä että ostellaan tavaroita tai muutenkaan erityisesti todistellaan kuinka huhhuh ollaankin in love. Ainakin itse kuvittelisin että romantiikka on jotain kestävämpää ja jatkuvampaa, jotain mihin ei oikeastaan edes kuulu kiinnittää huomiota, vaan sen yksinkertaisesti tietää olevan olemassa. Ehkä olen idealisti tai muuten vain ääliö.

Rakkautta

Mutta no, ei Rakkautta vain tietenkään loppujen lopuksi ole täydellinen kuvaus rakkaudesta. Se on liian sovinnainen ja liian turvallinen antaakseen täydellistä kuvaa siitä mitä kaikkea rakkaus voi olla. Monet tarinoista ovat myös hyvin kliseisiä, mutta toisaalta jos halutaan antaa kuva mahdollisimman monenlaisesta rakkaudesta, niin pitäähän ne perinteisetkin versiot mukaan saada. Joka tapauksessa se osuu kohteeseensa, eli siihen mystiseen romantiikkaan, paremmin kuin yksikään muu tähän mennessä näkemäni genren edustaja.

Yksi viimeinen huomio varsinaisen elokuvan ulkopuolelta on vielä annettava. Katselin DVD:ltä poistettuja kohtauksia, joista löytyi kohtaus joka omasta mielestäni olisi kevyesti ollut koko elokuvan paras. Siinä koulupojan äiti kutsutaan keskustelemaan tämän kirjoittamasta esseestä, joka koulun rehtorin mielestä on kovin sopimaton. Tuon esseen aihe on se, kuinka pojan suurin joulutoive on että hän yhden päivän ajan voisi NÄHDÄ IHMISTEN PIERUT. Tätä sitten seuraa muutama hulvaton kohtaus joissa ihmisten perseistä pulppuaa CGI-saippuakuplia. Tarinan kuultuaan äiti vie poikansa kotiin ja onnittelee tätä nerokkaasta tekstistään. Kyllä, huumorintajuni on viisivuotiaan tasolla. En tiedä yllättääkö ketään.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 4 / 5
Sydämellisyys: 5 / 5
Tähtipöly: 4 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 3: Kuinka hukata kundi 10 päivässä (How to Lose a Guy in 10 Days, 2003)

IMDB

Ihana Matthew McConaughey! Useampi kuin yksi ihminen suositteli minulle tämän katsomista, joten pakkohan se oli katsottavaksi ottaa. Etenkin kun McConaughey on viime aikoina antanut huomattavasti syvällisempiäkin roolisuorituksia kuin hänet tunnetuksi tehneet "saan housusi kostumaan"-ihkupoikaroolit. Tai siis enhän minä ollut ennen tätä niistä yhtäkään nähnyt, joten puhun niin sanotusti ulos perseestäni, mutta se nyt on minulle jo ikään kuin tavaramerkki.

Kuinka hukata kundi 10 päivässä (tästä eteenpäin Kundielokuva) on eräänlainen "sukupuolten taistelu"-elokuva. Andie Anderson (Kate Hudson) ja Benjamin Barry (Matthew McConaughey) ovat molemmat kovasti urallaan eteenpäin haluavia tulevia menestyjiä, jotka joutuvat suorastaan hulvattoman ristiriitaiseen tilanteeseen: Andien pitäisi kymmenen päivän deittailun aikana saada Ben inhoamaan häntä ja haluamaan eroa, Benin tehtävänä taas on kymmenessä päivässä saada Andie rakastumaan häneen palavasti. Tästä jännittävästä premissistä sitten rakennetaan lystikkäitä "hehe noinhan se just on"-kohtauksia joissa Andie tekee NAISjuttuja joita tietää miesten inhoavan ja Ben taas MIESjuttuja joita tietää naisten rakastavan.

Tilanteen seksistisyydestä, heteronormatiivisuudesta ja ties mistä olisi tietenkin helppo alkaa nillittämään, mutta koska

1. en ole (ainakaan kovin hyvä) feministi, ja
2. joutuisin oletettavasti valittamaan siitä 90% katsomistani elokuvista kohdalla

en sille tielle lähde. Sitä paitsi Kundielokuvalla on paljon suurempikin ongelma: sen kaksi päähenkilöä ovat uskomattomia sosiopaatteja. Ennen elokuvan loppua Andie ja Ben eivät näe toisillaan minkäänlaista ihmisarvoa. He käyttävät toisiaan surutta hyväkseen, manipuloivat toistensa tunteita ja valehtelevat mitä julmimmilla tavoilla. Ja ikään kuin henkinen hyväksikäyttö ei olisi tarpeeksi, Andie esimerkiksi käytännössä varastaa Beniltä rahaa.

"Hehehe kusetin sinulta juuri 300 dollaria!"

Ei minulle tietenkään ole lähtökohtaisesti mitään ikäviä henkilöhahmoja vastaan, kyllähän niiden pohjalta voisi kirjoittaa hyvänkin kasvutarinan tai vastaavaa, mutta kahden kusipään keskinäisen kilvoittelun markkinoiminen romantiikkana on kyllä mielestäni melko käsittämätöntä. Lopussa sekä Ben että Andie tietenkin tajuavat että vastapuolella onkin tunteet (SPOILERI!), ja erehtyvät jopa luulemaan rakastuneensa toisiinsa. Harmi vain että kuka tahansa normaali, tasapainoinen ihminen tuntee tuon heidän rakkautena pitämänsä olotilan hieman toisella nimellä: ihan jumalauta normaalina ihmisyytenä, johon olennaisena osana kuuluu se että pystyy edes hieman kuvittelemaan että toisillakin ihmisillä on järki ja tunteet.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 1 / 5
Rakastettavuus: 0 / 5
Sydämellisyys: -5 / 5
Tähtipöly: 1 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 2: Sinkkuelämää (Sex and the City, 2008)

IMDB

Heti toisena päivänä päätin siirtyä teinien maailmasta villien ja vapaiden aikuisten naisten seikkailuihin. Jos joku miettii, niin paljastan tässä vaiheessa että en ole mitenkään miettinyt katsomieni elokuvien järjestystä. Ei siis kannata odottaa mitään kovin erikoista jatkumoa näiden tekstien välillä. Nämä kaksi ensimmäistä elokuvaa valitsin ihan vain siksi, että sain molemmat pikkuveljiltäni jouluna lahjaksi (kiitos vain, velikullat!).

Heti ensimmäiseksi täytyy sanoa, että jos LOLin kohdalla tuntui että en ole ihan täysin elokuvan kohderyhmää, niin eipä Sinkkuelämään kohdalla erityisemmin helpota. Manhattanilla asuvien, rikkaiden nelikymppisten naisten shoppailusta kertovasta elokuvasta en juuri löydä yhtymäkohtia omaan elämääni tai elämäntilanteeseeni. Sinkkuelämää-sarjaakaan en ole ikinä katsonut varmaan yhtään kokonaista jaksoa, mutta tietenkin tiedän siitä ja sen hahmoista ainakin jotain, koska kukapa ei.

Joka tapauksessa, sana "sinkku" elokuvan nimessä on hieman harhaanjohtava, sillä elokuvan alkaessa ovat sankarinelikkomme kaikki jäsenet onnellisissa parisuhteissa. Homma pyörähtää käyntiin kun Carrie ja Mr. Big (tai siis John, kuten me asioista perillä olevat tapaamme sanoa) päättävät purjehtia rakkauden loistoristeilijällä avioliiton seesteiseen satamaan. Niin sanotusti. Päin persettähän se tietysti menee, John jänistää ja jättää Carrien alttarille. Ja sitten muidenkin suhteet alkavat rakoilla.

No jos vähän lisää vielä ottais

Sinkkuelämään juoni on kuitenkin lopulta todella hatara. Tavallaan elokuva on vain katsaus muutaman trendikkään naisen elämään muodin ja seksin pyörteissä, eli käytännössä se on yli viisinkertaiseksi venytetty sarjan jakso. Tämä ei tietenkään sarjan fanille ole varmastikaan mikään haukku, eikä se itse asiassa häirinnyt minuakaan. Neljän trendikkään ystävyksen toilailujen seurailu on oikeastaan ihan viihdyttävää, heidän ystävyytensä tuntuu yllättävän aidolta, ja komedialliset elementitkin on melko nokkelasti kirjoitettu. Teoriassa Sinkkuelämää voisi siis olla jopa miellyttävää katsottavaa, mutta sen suurimmaksi ongelmaksi muodostuu sen esittämä maailmankuva.

Sinkkuelämää kertoo ihmisten välisistä romansseista vain nimellisesti, todellisena keskiönä on Manhattanilaisten menestyjien suhde tavaroihinsa. Olen itsekin tietenkin todella hyväosainen, enkä tiedä oikeasta kurjuudesta mitään, mutta siltikin elokuva jonka pääasiallinen sisältö on hienoilla tuotemerkeillä ja kalliilla tavaroilla mässäily inhottaa minua suunnattomasti. Ehkä kuvaavin hetki elokuvan syvälle juurtuneesta materialismista on kohtaus, jossa Carrie ja John päättävätkin palata yhteen. He tapaavat sattumalta yhteisessä ex-asunnossaan, koska molemmat kiiruhtavat sinne pelastamaan Carrien helvetin kalliit kengät. Tämän lisäksi elokuvassa muun muassa kiljutaan hienojen muotisuunnittelijoiden nimiä, ihastellaan kuinka catwalkin vierellä sitä tuntee olevansa oma itsensä, ja päivitellään kun koira hässii 300 DOLLARIN ARVOISTA TYYNYÄ.

Ironisen naseva ja osuva kuva joka ei ole elokuvasta.

Näin Sinkkuelämää kertoo meille että aina kun tilanne näyttää pahimmalta, aina kun tuntuu ettei mikään enää voi auttaa, tavarat tulevat apuun. Eivät ne 500 dollarin kengät ole huono ostos jos ne kerran sytyttävät uudelleen jo sammuneen rakkauden! Kalliit tavarat ovat parempaa kuin seksi. Hienot vaatteet määrittelevät kuka sinä olet. Turha hankkia miestä kun voit hankkia 300 DOLLARIN ARVOISEN TYYNYN. Mikä hauskinta, ainoat elokuvassa tätä mentaliteettia vastustavat henkilöt ovat kaksi ohimennen nähtävää sekopäistä mummelia jotka vain huutavat "TURKIS ON MURHAA". Hulluhan sitä on oltava jos ei itseään hukuta käsittämättömään määrään vaatteita ja tavaroita.

Tunnen kyllä itseni hieman tekopyhäksi tällaisia kirjoittaessani. Elän helppoa elämää, opiskelen pari päivää viikossa ja loput juon kaljaa. Olen käyttänyt käsittämättömiä määriä rahaa musiikkiin, elokuviin ja peleihin, ja asuntoni on täynnä roinaa johon olen viimeksi koskenut joskus toissa jouluna. Väitän silti että suhteeni näihin tavaroihin on terveempi kuin Sinkkuelämää-maailman tavaranpalvonta. Vaikka rakastamani musiikki, elokuvat ja pelit määrittelevät minua paljonkin ihmisenä, en ole kiinnostunut niistä tavaroina vaan niiden sisällöstä. En ole filosofi tai edes lukenut paljoakaan filosofiaa joten en osaa oikein pukea tunnettani sanoiksi, mutta on vain hyvin vaikea kuvitella että jokin Louis Vuittonin laukku voisi tarjota minulle kovin ratkaisevasti erilaisia kokemuksia kuin Turtolan Citymarketista ostamani kymmenen euron reppu. Kenties tämä kaikki kuitenkin on vain jotain ylimielistä kuvitelmaa, kuulen mielelläni jos näin on.

Oli miten oli, minä haluan tavaroilleni jotain todellista sisältöä, ja sisältö on jotain mitä Sinkkuelämää ei tarjoa.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 2 / 5
Rakastettavuus: 1 / 5
Sydämellisyys: 1 / 5
Tähtipöly: 1 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 1: LOL (2012)

IMDB

Päätin hypätä heti kerralla syvään päähän ja ensi töikseni katsoa kaikkien haukkuman hashtag-sukupolvikuvauksen LOL. Vaikka olenkin vielä nuori, mitään osaamaton hyypiö, on omista teinivuosistani tullut kuluneeksi jo tymäkät 10 vuotta, mikä varmasti laittaa minut noin 15 vuoden päähän LOLin suunnitellusta kohderyhmästä. Se ei kuitenkaan ole ennenkään minua estänyt elokuvista nauttimasta (se uusin TMNT-leffa oli just hyvä!*), joten miksipä en pitäisi tästäkin?

Yksi hyvä syy lienee se, että LOLin elokuvalliset ansiot ovat melko vaatimattomat. Se on sekavin, huonoimmin ohjattu ja pökkelöintä dialogia sisältävä elokuva jonka olen vuosiin nähnyt. Siinä ei ole juonta nimeksikään, ja koko elokuva onkin käytännössä pelkkää pintaa. Kauniita ihmisiä kauniissa kulisseissa. Miley Cyrus söpöstelyroolissa muistuttaa ajasta jolloin 99% maailman ihmisistä eivät olleet nähneet hänen tuheroaan ja Demi Moore väsähtäneen äidin roolissa muistuttaa ajasta jolloin yli 1% maailman ihmisistä vielä tiesi kuka Demi Moore on. Kyllä, otettuna itsenäisenä elokuvateoksena LOL on silkkaa tyyppi seiskan skeidaa, kakkaa, ripulia, shaibaa, lirua. Koska tällaisen elokuvan lyttyyn haukkuminen olisi kuitenkin vähän turhan helppoa, niin pyrin kuitenkin löytämään elokuvasta edes hieman ideaa. Voitte siis kaikki vain lyödä kämmenen otsaan ja lopettaa lukemisen tähän, lopputulos on todennäköisesti sama kuin jos lukisitte eteenpäin.

Poll: kumman stripteasen muistat paremmin?

LOLin filosofia on moderni: Ihmiset ovat Internetin käytön yleistymisen myötä alkaneet elää nopeampaa, lyhytjänteisempää elämää kuin ennen, sanoo tutkimus. Ketään ei enää kiinnosta panostaa aikaansa, vaan nopea nautinnot, nopeasti luettu hulvaton twiitti tai hassu kissavideo ovat syvällisintä viihdettä mitä kansa nykyään kaipaa. Ja samaan aikaan kaikki toivovat itse luovansa sen seuraavan siistin vesiämpärivideon ja saavansa oman hetkensä valokeilassa, että voisimme tuntea olevamme juuri niin spesiaaleja kuin meille on koko elämämme ajan uskoteltu. Sinä VOIT OLLA JOTAIN! Sinä olet TÄRKEÄ ja ERILAINEN! Haluamme että kaikki olisivat kiinnostuneita meistä, mutta emme itse jaksa olla kiinnostuneita kenestäkään.

LOL on selvästi suunnattu tällaiselle yleisölle. Se on kokoelma nopeita, puhki selitettyjä kohtauksia, kuin jatkuva virta lyhyitä Youtube-klippejä joissa kissa hyppää laserosoittimen perässä pää edellä seinään. Sen katsominen ei tunnu elokuvan katsomiselta, vaan jonkun teinitytön Twitter-tilin seuraamiselta (uskokaa minua, tiedän miltä se tuntuu). Sen kaikki hahmot ovat ihailtavia superstaroja ja saavat lopulta kaiken mitä haluavat. LOL on tarkoitettu ihmisille jotka kirjoittavat "LOL" vaikka eivät todellisuudessa edes hymähtäisi, ihan vain siinä toivossa että joku sanoisi heidän jutulleen samoin.

Toisin sanoen: LOLissa on idea. Se yrittää olla oman aikansa kuva, oman aikansa ihmisille. Tässä se kuitenkin myös lopulta astuu miinoista ikävimpään: aliarviointiin. Minä en usko hetkeäkään että ihmiset, sen enempään nuoret kuin vanhatkaan, olisivat Internetin takia muuttuneet tyhmemmiksi. En pidä itseäni erityisen tyhmänä, mutta en edes halua kuvitella miten olisin joskus 15-vuotiaana käyttäytynyt "somessa" mikäli jotain vastaavaa olisi jo silloin ollut olemassa. Teinien käytös on ehkä sosiaalisen median myötä näkyvämpää, mutta onko se todellisuudessa tyhmempää kuin 10, 20 tai 30 vuotta sitten? Ääripäät on vain helpompi kaivaa esiin massasta, kun ne jaetaan eteenpäin Facebookissa, Twitterissa, Kikissä (en edes tiedä mikä tuo on, mutta halusin kirjoittaa sen), Instagramissa, Feissarimokissa, 4chanissa, Imgurissa, Ylilaudalla ja kaikilla niillä sivustoilla joista näin vanha mulkku ei ole ikinä kuullutkaan.

Emt, piti saada jotain kuvia. Googletin "4chan facebook twitter".

Minusta LOLin oletus siitä, että nykypäivän teinitytöt eivät kaipaa elokuviltaan muuta kuin videopätkiä toinen toistaan ihanammista pojista on väärä. Minusta maailma ei ole tyhmempi (ainakaan ennen kuin minulle toisin todistetaan), se on erilainen. Minusta LOLin näkemys kohderyhmästään on ylimielinen ja vanhanaikainen, ikään kuin joku olisi tehnyt elokuvan isoisänsä "nykyajan nuoret"-monologista. Minusta LOL on saatanan tyhmä elokuva.

Ympyrä siis sulkeutuu ja kaiken tämän jälkeen pääsemme samaan toteamukseen: LOL on edelleen silkkaa tyyppi seiskan skeidaa, kakkaa, ripulia, shaibaa, lirua. Olisi kannattanut lakata lukemasta jo toisen kappaleen jälkeen.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 1 / 5
Rakastettavuus: 1 / 5
Sydämellisyys: 1 / 5
Tähtipöly: 2 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

* En todellakaan usko että sitä olisi suunnattu juuri minulle, eli vanhalle TMNT-fanille. Se oli liian CGI ja liian coooooooool siihen.

Rakkaus voittaa romcom-maraton 2015

Ihanaa alkavaa kevättä kaikille! Tässä blogissa olen tähän mennessä arvostellut käytännössä yksinomaan kauhua ja muita vastaavia epämiellyttäviä aineksia sisältäviä elokuvia. Tänä keväänä olen kuitenkin saanut yleisöltä pyynnön katsella hieman toisenlaisia elokuvia, ja koska olen aina valmis haasteeseen (jos siihen liittyy perseellään istumista ja kuvaruudun tuijottamista), olen nyt päättänyt katsoa 28 romanttista komediaa tämän kuluvan helmikuun aikana.

Kuten tätä blogia lukeneet ehkä arvaavatkin, kyseinen genre ei ole minulle se läheisin. Tämän vuoksi en ehkä voi tehdä 100% lupausta että oikeasti saavutan tuon 28 elokuvan rajapyykin, mutta uho on näin alkuun ainakin kova. Pyrin kirjoittamaan jokaisesta elokuvasta arvostelun heti 24 tunnin sisällä sen katsomisesta, joten kannattaa hakata selaimen refresh-nappia tällä sivulla tiuhaan. Lisään tähän postaukseen linkin jokaiseen arvosteluun sitä mukaan kun niitä tulee niin on kaikilla helpompaa.

Voin kertoa että itseäni ainakin jännittää!

Elokuva 1: LOL (2012) 
Elokuva 2: Sinkkuelämää (Sex and the City, 2008)
Elokuva 3: Kuinka hukata kundi 10 päivässä (How to Lose a Guy in 10 Days, 2003)
Elokuva 4: Rakkautta vain (Love Actually, 2003)
Elokuvat 5, 6, 7: Vain seksiä (Friends With Benefits, 2011), Näin ystävien kesken (No Strings Attached, 2011) ja Rakkauden rasvaprosentti (2012) 
Elokuva 8: Uneton Seattlessa (Sleepless in Seattle, 1993) 
Elokuva 9: Kahden viikon iskuaika (Two Weeks Notice, 2002)
Elokuva 10: Mystic Pizza (1988)
Elokuva 11: 10 Things I Hate About You (1999)
Elokuva 12: Safety Not Guaranteed (2012)
Elokuva 13: Annie Hall (1977)
Elokuva 14: The Wedding Singer (1998)
Loppusanat 

Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Loppuihan Ne Lopulta osa 5: Kaikki loput

Hei vielä viimeisen kerran täältä viime lokakuulta! Koska tälläkin kertaa kehittelin tämän väkisin väännetyn temaattisen jaottelun katsomilleni elokuville vasta jälkikäteen, jäi taas muutamia elokuvia ns. jakojäännöksiksi. Tässä postauksessa on siis esitelty kaikki ne elokuvat, joita en saanut aiempiin kategorioihin tungettua.

Koska elokuvilla ei ole yhteistä teemaa oli vaikea keksiä mitään hauskaa niihin kaikkiin liittyvää kuvaa jonka avulla ne arvostelisin. Siksi tein niinkuin kuka tahansa writer's blockista kärsivä: klikkasin Wikipedian random article -nappia. Täten tämän postauksen elokuvat on arvosteltu tähtien sijaan Eutrypanus tessellatuksina.

Frankenhooker (1990)

Kokonaiset kuusi kokopitkää elokuvaa (+ pari dokumenttia) 30-vuotisella urallaan ohjannut Frank Henenlotter on selvästi panostanut enemmän laatuun kuin määrään. Laatu tosin tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että jokainen hänen elokuvansa on tungettu täyteen väkivaltaa, seksiä, paskoja efektejä, vammaista huumoria ja uskomattomia high concept -ideoita. Frankenhookerin korkea konsepti on tiedemies (James Lorinz), jonka rakastettu kuolee verisessä ruohonleikkurionnettomuudessa, minkä johdosta herra päättää koota itselleen uuden vaimon keräämällä palasia kaupungin kuumimmilta prostituoiduilta. Kaikki ei tietenkään mene ihan niin kuin etukäteen on suunniteltu, joten elokuvan aikana katsojan verkkokalvoille tallentuu muun muassa huomattavia määriä räjähteleviä ihmiskehoja.

En voi enkä halua mitenkään peitellä sitä, että Henenlotter on mielestäni nero. Hänen elokuvansa huokuvat sitä myyttistä "tekemisen iloa", jota jokaisen kovan ElokuvaHarrastajan tulee katselemiltaan elokuvilta toivoa. Lisäksi samaan tapaan kuin esimerkiksi Troman parhaissa elokuvissa, Henenlotterin teoksissa on aina myös jokin kantava idea, joskus jopa jotain mitä voi kutsua sanomaksi, eivätkä ne koskaan taannu pelkiksi kokoelmiksi perseilykohtauksia.

Reilusti paljasta pintaa!

Frankenhookerin kantavana teemana on tietenkin Frankensteinista tuttu jumalan leikkiminen ja sen seuraukset, mutta myös rakkaus (mikäli joku moiseen konseptiin vielä tänä päivänä uskoo) ja kysymys siitä pyhittääkö tarkoitus lopulta keinot. Kaikki tietenkin peitettynä käsittämättömään sekoiluun ja kömpelösti toteutettuihin irtoraajoihin! Frankenhooker ei ole Henenlotterin paras elokuva (se on Brain Damage, joka jokaisen maailman ihmisen tulisi katsoa), sillä se on lyhyestä kestostaan huolimatta välillä hieman itseään toistavan tuntuinen. Siltikin se on loistava osoitus yhden maailman aliarvostetuimman ohjaajan kierosta nerokkuudesta.

Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008)

Paras ja kaunein vampyyrielokuva jonka olen ikinä nähnyt. Myönnän kyllä etten ole nähnyt välttämättä kovin monia, sillä noin keskimäärin inhoan kaikkia vampyyrielokuvia (poikkeuksena tietenkin John Carpenterin Vampires, mutta kuka nyt ei pitäisi kaikista John Carpenterin elokuvista (paitsi niistä parista uusimmasta)). Ystävät hämärän jälkeen on kuitenkin toista maata. Se ei ole rasittavan ihkugoottiromanttinen fantasia yksinäisille teineille, mutta se ei myöskään ole helvetin post-moderni vampyyrikauhu jossa vampyyrit ovatkin omg karmeita monstereita eikä ihkugoottiromanttisia miehiä ihanalla aksentilla. Ystävät hämärän jälkeen on jotain ihan muuta jo pelkästään sen takia, että se on niin hemmetin pohjoismaalainen.

Talvi on lumisimmillaan helvetin ruman, 80-lukulaisen betonikolossilähiön keskellä, kun esiteini-ikäinen Oskar (Kåre Hedebrant) tapaa naapuriinsa juuri muuttaneen Elin (Lina Leandersson), joka on outo ja haisee hassulta, mutta on ehkä juuri siksi niin kamalan ihastuttava. Ei liene mikään spoileri paljastaa, että Eli ei kuitenkaan olekaan ihan 12-vuotias, eikä edes ihan ihminen. Tästä alkaa noiden kahden outo, välillä kaunis ja välillä pelottava ystävyys, joka tulee muuttamaan heitä molempia *dramaattista musiikkia*.

Elillä on vilu ja nälkä

On vaikea sanoa mikä elokuvassa on parasta, sillä minusta Ystävät hämärän jälkeen on täydellinen elokuva (no okei 99%, ne CGI-kissat on vähän hölmöjä). Se on äärimmäisen hidastempoinen ja kaunis kasvu- ja rakkaustarina, jonka yksityiskohdissa kuitenkin piilee jotain sanoinkuvaamattoman kauheaa ja ahdistavaa. Sen esittämät arkiset ja lumen peittämät maisemat näyttävät nostalgisen tutuilta, mutta jollain tavalla pelottavilta. Sen soundtrack on vähäeleisyydessään mainio. Ja ennen kaikkea, sen kaksi pääosanäyttelijää ovat ikäisikseen hämmentävän taidokkaita. Koska jokainen kirjoittamani sana kuitenkin tekee tästä arvostelusta enemmän ja enemmän tyhjää lässytystä, lopetan sen lyhyeen. Kunhan nyt vain muistatte katsoa tämän elokuvan!

The Theatre Bizarre (2011)

Jälleen yksi antologiaelokuva, ja tällä kertaa lähinnä pahassa mielessä. Vaikka Hullunkurista Teatteria ohjaamaan on saatu muutamia kohtuullisen suuria nimiä, on lopputulos varsin tyhjänpäiväistä tauhkaa. Loistavan Dust Devilin (arvosteltu aiemmassa postauksessa) ohjanneen Richard Stanleyn osuus kertoo tylsän tarinan jostain ihmeen sammakkonoidasta, efektinero Tom Savinin osuus kullin irtileikkaamisesta, ja kokoelman paras pätkä Sweets ilmeisesti eroahdistuksesta, tosin melkoisen surrealistisen filtterin läpi katsottuna. Useista osuuksista löytyy kyllä väkivaltaa ja seksiä, mutta tylsiä ne ovat silti. Meh.

This is the End (2013)

En seuraa uutuuselokuvia järin tarkkaan, mutta tuntuu että parin viime vuoden aikana on noin kahden kuukauden välein ilmestynyt elokuva jonka on joko ohjannut tai käsikirjoittanut, tai jonka pääosaa näyttelee Seth Rogen. En pidä tätä mitenkään erityisen huonona asiana, sillä Rogen on harvinaisen sympaattisen oloinen hemmo, ja onnistuu välillä käsikirjoittamaankin varsin hauskoja komedioita (esim Superbad). Koska en ole asiaan tarkemmin perehtynyt, nämä elokuvat henkilöityvät minulle aina Rogeniin, vaikka todellisuudessa hänen elokuvia tehtailevaan ystäväporukkaansa tietenkin kuuluu älytön määrä varmasti lahjakkaita ja hulvattomia ihmisiä. Ja se niissä elokuvissa juuri viehättääkin: ne tuntuvat parhaiden ystävysten omaksi ilokseen tekemiltä elokuvilta. Noilla ystävyksillä nyt vaan sattuu olemaan noin suunnilleen loputtomasti rahaa.

This Is The Endin kohdalla tämä joukko velikultia on tarttunut yhteen maailmanhistorian hienoimmista genreistä: apokalyptiseen toimintaan. Premissinä on, että Rogen ystävineen (mm. James Franco, Jonah Hill ja Danny McBride, jotka siis kaikki näyttelevät itseään) ovat kokoontunut viettämään mukavaa iltaa James Francon hulppealle miljardiasunnolle, kun raamatullinen maailmanloppu saapuu yllättäen pilaamaan hyvät bileet.

Valot. Kamera. Dialogia! (hain Iltalehden verkkotoimitukseen töihin)

Harmi kyllä maailmanlopusta ei oteta ihan niin paljoa irti kuin voitaisiin (tyyliin 2012). Suurin osa elokuvasta sijoittuu Francon talon sisälle ja koostuu lähinnä hahmojen keskinäisestä vittuilusta. Koko pointti tuntuu siis olevan joko seurata miten tunnetut komedianäyttelijät kuvittelisivat itse käyttäytyvänsä maailmanlopun edessä, tai seurata kuinka he todistelevat meille olevansa ehkä pinnalta mulkkuja mutta syvällä sisimmässään ihan kivoja. Tai jotain. Hyvässä draamassa maailmanlopun on syytäkin olla vain taustalla vaikuttamassa hahmoihin ja tapahtumiin, mutta kun genreksi on otettu toimintakomedia niin sitä toimintaakin saisi olla vähän runsaammalla kädellä. Dialogi on kyllä ihan hauskaa ja muutenkin näiden sympaattisten miekkosten koheltamista on mukava seurata, mutta aineksia olisi ollut enempäänkin. Etenkin kun se toiminta mitä nähdään on hauskan veristä ja näyttävää!

Nonni! Hommat paketissa! Ihan kohta siirrytäänkin sitten täysin toisiin aiheisiin, kun kuukausista lemmekkäin pyörähtää käyntiin. Palaillaan!