Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Loppuihan Ne Lopulta osa 5: Kaikki loput

Hei vielä viimeisen kerran täältä viime lokakuulta! Koska tälläkin kertaa kehittelin tämän väkisin väännetyn temaattisen jaottelun katsomilleni elokuville vasta jälkikäteen, jäi taas muutamia elokuvia ns. jakojäännöksiksi. Tässä postauksessa on siis esitelty kaikki ne elokuvat, joita en saanut aiempiin kategorioihin tungettua.

Koska elokuvilla ei ole yhteistä teemaa oli vaikea keksiä mitään hauskaa niihin kaikkiin liittyvää kuvaa jonka avulla ne arvostelisin. Siksi tein niinkuin kuka tahansa writer's blockista kärsivä: klikkasin Wikipedian random article -nappia. Täten tämän postauksen elokuvat on arvosteltu tähtien sijaan Eutrypanus tessellatuksina.

Frankenhooker (1990)

Kokonaiset kuusi kokopitkää elokuvaa (+ pari dokumenttia) 30-vuotisella urallaan ohjannut Frank Henenlotter on selvästi panostanut enemmän laatuun kuin määrään. Laatu tosin tässä tapauksessa tarkoittaa sitä, että jokainen hänen elokuvansa on tungettu täyteen väkivaltaa, seksiä, paskoja efektejä, vammaista huumoria ja uskomattomia high concept -ideoita. Frankenhookerin korkea konsepti on tiedemies (James Lorinz), jonka rakastettu kuolee verisessä ruohonleikkurionnettomuudessa, minkä johdosta herra päättää koota itselleen uuden vaimon keräämällä palasia kaupungin kuumimmilta prostituoiduilta. Kaikki ei tietenkään mene ihan niin kuin etukäteen on suunniteltu, joten elokuvan aikana katsojan verkkokalvoille tallentuu muun muassa huomattavia määriä räjähteleviä ihmiskehoja.

En voi enkä halua mitenkään peitellä sitä, että Henenlotter on mielestäni nero. Hänen elokuvansa huokuvat sitä myyttistä "tekemisen iloa", jota jokaisen kovan ElokuvaHarrastajan tulee katselemiltaan elokuvilta toivoa. Lisäksi samaan tapaan kuin esimerkiksi Troman parhaissa elokuvissa, Henenlotterin teoksissa on aina myös jokin kantava idea, joskus jopa jotain mitä voi kutsua sanomaksi, eivätkä ne koskaan taannu pelkiksi kokoelmiksi perseilykohtauksia.

Reilusti paljasta pintaa!

Frankenhookerin kantavana teemana on tietenkin Frankensteinista tuttu jumalan leikkiminen ja sen seuraukset, mutta myös rakkaus (mikäli joku moiseen konseptiin vielä tänä päivänä uskoo) ja kysymys siitä pyhittääkö tarkoitus lopulta keinot. Kaikki tietenkin peitettynä käsittämättömään sekoiluun ja kömpelösti toteutettuihin irtoraajoihin! Frankenhooker ei ole Henenlotterin paras elokuva (se on Brain Damage, joka jokaisen maailman ihmisen tulisi katsoa), sillä se on lyhyestä kestostaan huolimatta välillä hieman itseään toistavan tuntuinen. Siltikin se on loistava osoitus yhden maailman aliarvostetuimman ohjaajan kierosta nerokkuudesta.

Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008)

Paras ja kaunein vampyyrielokuva jonka olen ikinä nähnyt. Myönnän kyllä etten ole nähnyt välttämättä kovin monia, sillä noin keskimäärin inhoan kaikkia vampyyrielokuvia (poikkeuksena tietenkin John Carpenterin Vampires, mutta kuka nyt ei pitäisi kaikista John Carpenterin elokuvista (paitsi niistä parista uusimmasta)). Ystävät hämärän jälkeen on kuitenkin toista maata. Se ei ole rasittavan ihkugoottiromanttinen fantasia yksinäisille teineille, mutta se ei myöskään ole helvetin post-moderni vampyyrikauhu jossa vampyyrit ovatkin omg karmeita monstereita eikä ihkugoottiromanttisia miehiä ihanalla aksentilla. Ystävät hämärän jälkeen on jotain ihan muuta jo pelkästään sen takia, että se on niin hemmetin pohjoismaalainen.

Talvi on lumisimmillaan helvetin ruman, 80-lukulaisen betonikolossilähiön keskellä, kun esiteini-ikäinen Oskar (Kåre Hedebrant) tapaa naapuriinsa juuri muuttaneen Elin (Lina Leandersson), joka on outo ja haisee hassulta, mutta on ehkä juuri siksi niin kamalan ihastuttava. Ei liene mikään spoileri paljastaa, että Eli ei kuitenkaan olekaan ihan 12-vuotias, eikä edes ihan ihminen. Tästä alkaa noiden kahden outo, välillä kaunis ja välillä pelottava ystävyys, joka tulee muuttamaan heitä molempia *dramaattista musiikkia*.

Elillä on vilu ja nälkä

On vaikea sanoa mikä elokuvassa on parasta, sillä minusta Ystävät hämärän jälkeen on täydellinen elokuva (no okei 99%, ne CGI-kissat on vähän hölmöjä). Se on äärimmäisen hidastempoinen ja kaunis kasvu- ja rakkaustarina, jonka yksityiskohdissa kuitenkin piilee jotain sanoinkuvaamattoman kauheaa ja ahdistavaa. Sen esittämät arkiset ja lumen peittämät maisemat näyttävät nostalgisen tutuilta, mutta jollain tavalla pelottavilta. Sen soundtrack on vähäeleisyydessään mainio. Ja ennen kaikkea, sen kaksi pääosanäyttelijää ovat ikäisikseen hämmentävän taidokkaita. Koska jokainen kirjoittamani sana kuitenkin tekee tästä arvostelusta enemmän ja enemmän tyhjää lässytystä, lopetan sen lyhyeen. Kunhan nyt vain muistatte katsoa tämän elokuvan!

The Theatre Bizarre (2011)

Jälleen yksi antologiaelokuva, ja tällä kertaa lähinnä pahassa mielessä. Vaikka Hullunkurista Teatteria ohjaamaan on saatu muutamia kohtuullisen suuria nimiä, on lopputulos varsin tyhjänpäiväistä tauhkaa. Loistavan Dust Devilin (arvosteltu aiemmassa postauksessa) ohjanneen Richard Stanleyn osuus kertoo tylsän tarinan jostain ihmeen sammakkonoidasta, efektinero Tom Savinin osuus kullin irtileikkaamisesta, ja kokoelman paras pätkä Sweets ilmeisesti eroahdistuksesta, tosin melkoisen surrealistisen filtterin läpi katsottuna. Useista osuuksista löytyy kyllä väkivaltaa ja seksiä, mutta tylsiä ne ovat silti. Meh.

This is the End (2013)

En seuraa uutuuselokuvia järin tarkkaan, mutta tuntuu että parin viime vuoden aikana on noin kahden kuukauden välein ilmestynyt elokuva jonka on joko ohjannut tai käsikirjoittanut, tai jonka pääosaa näyttelee Seth Rogen. En pidä tätä mitenkään erityisen huonona asiana, sillä Rogen on harvinaisen sympaattisen oloinen hemmo, ja onnistuu välillä käsikirjoittamaankin varsin hauskoja komedioita (esim Superbad). Koska en ole asiaan tarkemmin perehtynyt, nämä elokuvat henkilöityvät minulle aina Rogeniin, vaikka todellisuudessa hänen elokuvia tehtailevaan ystäväporukkaansa tietenkin kuuluu älytön määrä varmasti lahjakkaita ja hulvattomia ihmisiä. Ja se niissä elokuvissa juuri viehättääkin: ne tuntuvat parhaiden ystävysten omaksi ilokseen tekemiltä elokuvilta. Noilla ystävyksillä nyt vaan sattuu olemaan noin suunnilleen loputtomasti rahaa.

This Is The Endin kohdalla tämä joukko velikultia on tarttunut yhteen maailmanhistorian hienoimmista genreistä: apokalyptiseen toimintaan. Premissinä on, että Rogen ystävineen (mm. James Franco, Jonah Hill ja Danny McBride, jotka siis kaikki näyttelevät itseään) ovat kokoontunut viettämään mukavaa iltaa James Francon hulppealle miljardiasunnolle, kun raamatullinen maailmanloppu saapuu yllättäen pilaamaan hyvät bileet.

Valot. Kamera. Dialogia! (hain Iltalehden verkkotoimitukseen töihin)

Harmi kyllä maailmanlopusta ei oteta ihan niin paljoa irti kuin voitaisiin (tyyliin 2012). Suurin osa elokuvasta sijoittuu Francon talon sisälle ja koostuu lähinnä hahmojen keskinäisestä vittuilusta. Koko pointti tuntuu siis olevan joko seurata miten tunnetut komedianäyttelijät kuvittelisivat itse käyttäytyvänsä maailmanlopun edessä, tai seurata kuinka he todistelevat meille olevansa ehkä pinnalta mulkkuja mutta syvällä sisimmässään ihan kivoja. Tai jotain. Hyvässä draamassa maailmanlopun on syytäkin olla vain taustalla vaikuttamassa hahmoihin ja tapahtumiin, mutta kun genreksi on otettu toimintakomedia niin sitä toimintaakin saisi olla vähän runsaammalla kädellä. Dialogi on kyllä ihan hauskaa ja muutenkin näiden sympaattisten miekkosten koheltamista on mukava seurata, mutta aineksia olisi ollut enempäänkin. Etenkin kun se toiminta mitä nähdään on hauskan veristä ja näyttävää!

Nonni! Hommat paketissa! Ihan kohta siirrytäänkin sitten täysin toisiin aiheisiin, kun kuukausista lemmekkäin pyörähtää käyntiin. Palaillaan!