Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Onneksi En Kirjoita Näitä Arvosteluja Työkseni osa 4: Zombbareita

Tyhmempi olisi voinut luulla että olen kokonaan unohtanut näiden arvostelujen kirjoittamisen, mutta olisi ollut kovin pahasti väärässä (tyhmä kun on, lol!). Ei näin laadukkaiden tekstien ja värikkäiden kielikuvien synnyttäminen itsestään tapahdu! Täältä siis saapuu seuraava osa juttusarjaamme viime lokakuussa katsomistani elokuvista, tällä kertaa aiheena kauhuelokuvamonstereista ehkä ylikäytetyin ja kulunein: zombit. Kaikki oletettavasti tietävät mistä on kyse, joten en sano enempää.

Koska zombit ovat ennalta-arvattavia kauhuelokuvapahiksia, on tämän postauksen elokuvat arvosteltu ennalta-arvattavasti tähtien sijaan George A. Romeroina.

Verenimijät (Rabid, 1977)

Seksi ja seksuaalisuus ovat teemoja käytännössä jokaisessa David Cronenbergin elokuvassa. Hänen alkupään tuotannostaan vuoden 1975 Kylmät väreet (Shivers) ja Verenimijät esittävät seksuaalisuuden ja himoitsemisen suorastaan sairaalloisena ja ihmisen aivottomaksi zombiksi muuttavana voimana. Kylmissä väreissä salaperäiset avaruusetanat muuttivat ihmisiä seksinnälkäisiksi monstereiksi, mutta Verenimijät on tarinaltaan hieman maanläheisempi. Rose (hotti hotti hotti pornotähti Marilyn Chambers) joutuu moottoripyöräonnettomuuteen ja hänelle tehdään kokeellinen ihonsiirto. Toimenpiteen ikävänä sivuvaikutuksena hänen kainaloonsa ilmaantuu vagina josta hän saa halutessaan työnnettyä ulos verta imevän falloksen. Viehättävää symboliikkaa, sano. Kainalovagina saa Rosen himoitsemaan veren imemistä, joten hän hyödyntää uutta työkaluaan (get it?!) lukuisiin ihmisiin, jotka anemian sijaan alkavat tämän seurauksena kärsiä akuutista zombismista.

Verenimijät ei ole vanhentunut kovin hyvin, se on hieman kömpelö ja itseään toistava, ja sen tematiikkakin on yksinkertaisempaa (tai ainakin vähemmän häiriintynyttä) kuin Cronenbergin parhaissa elokuvissa. Siinä kuitenkin näkyy jo Cronenbergin innostus body horroriin, seksiin ja kieroutuneeseen symboliikkaan, joten näkemisen arvoinen se on ehdottomasti. Ja kuten Cronenbergin elokuvissa aina, kyllä siitäkin tulkittavaa löytyy sitä harrastaville.

City of the Living Dead (Paura nella città dei morti viventi, 1980)

City of the Living Dead edustaa ohjaajamaestro Lucio Fulcin zombielokuvien seesteisintä ja pohdiskelevinta päätä. Tavanomaisen väkivaltakohtausketjun sijaan siinä on ihan oikea juoni, jossa papin kuolema aiheuttaa Helvetin porttien aukeamisen ja kuolleiden heräämisen, mikä jonkun on tietenkin estettävä. Toki siinä on myös monta viehättävän inhottavaa väkivaltakohtausta ja paljon kiljuvia naisia, mutta niinhän italialaisessa zombielokuvassa tulee olla tai käsikirjoittaja heitetään vankilaan.

No, todellisuudessahan Fulcin elokuvissa on tapahtumien sijaan aina kyse tunnelmasta, ja sen rakentamisessa mies olikin todellinen mestari. Äärimmäinen väkivalta ja inhotuskuvasto vuorottelee painostavien kauhukohtausten kanssa, kuollut pappi ilmestyy aika ajoin riippumaan milloin mistäkin oksasta ja kaiken taustalla pauhaa erinomaisen tunnelmallinen soundtrack.

Zombielokuvien ystävälle City of the Living Dead on tietenkin pakkokatsottavaa. Se on surrealistinen, tunnelmallinen klassikko, mutta kuten käytännössä kaikki muutkin italialaiset kauhuelokuvat, sen katsominen vaatii hyvää ylinäyttelyn ja hölmöyksien sietokykyä. City on myös huomattavasti hidastempoisempi kuin useimmat muut Fulcin elokuvat, mikä saattaa suolenpätkiä himoitsevia häiritä.

Pontypool (2008)

Joku minua viisaampi on joskus todennut, että zombielokuvissa pääosassa eivät koskaan ole zombit. Epäkuolleet lihansyöjät ovat käytännössä aina vain katalyytti tarinoille, jotka kertovat ihmisten käyttäytymisestä katastrofin kohdatessaan. Useimmiten nämä tarinat tietenkin tiivistyvät lauseeseen, jonka myös esitti joku minua viisaampi: "ihminen on ihmiselle susi". Pontypoolissa tämä asenne on otettu todelliseksi sydämen asiaksi, sillä ei ole kovinkaan isoa liioittelua sanoa että siinä ei näytetä yhtäkään zombia. Koko elokuva sijoittuu yhdelle pikkukaupungin radioasemalle, jossa super-cool tiskijukka Grant Mazzy (Stephen McHattie) muutaman aseman työntekijän kanssa vastaanottaa zombiepidemian keskelle joutuvien ihmisten raportteja ja kauhutarinoita.

Zombittomuus sopiikin Pontypooliin hyvin, sillä sen esittämä zombismi kietoutuu äänen ja kielen ympärille. Pontypoolissa tauti ei tartu ihmisten ruumiisiin, vaan heidän sanoihinsa, tehden uhreistaan vähitellen ensin tyhjyyteen tuijottavia zombeja (sanan arkisessa merkityksessä) ja myöhemmin verenhimoisia zombeja (sanan hirviömerkityksessä). Näin koko elokuva peilaa mukavasti hahmojensa tilannetta, jossa sanat ovat ovat sekä heidän ainoa toivonsa, että pahin pelkonsa. Kaikkein nerokkainta on kuitenkin se, että mitä enemmän elokuva taudistaan paljastaa, sitä vähemmän ymmärrettäväksi koko homma käy. Lopulta katsoja joutuu käymään mielessään läpi hahmojen keskusteluja ja huomaa vähitellen sanojen menettävän merkityksensä elokuvan sairauden tapaan. En tiedä onko tämä ollut tekijöiden tarkoituksena vai onko Pontypoolin (alkuperäisen kirjan tai tämän elokuvan) zombismi vain loppujen lopuksi vähän huonosti mietitty, mutta koska elokuva muuten on niin toimiva kokonaisuus, tahdon uskoa parasta.

Naama radiossa

Lyhesti sanottuna: Pontypool on yksi vähiten toimintaa sisältävistä zombielokuvista joita koskaan on tehty, mutta onnistuu silti olemaan jopa painostava, eikä missään vaiheessa kyllästytä. Koska siinä loppujen lopuksi tapahtuu kuitenkin melko vähän, on siitä vaikea sanoa mitään antamatta spoilereita. Nytkin tuntuu että kerroin jo liikaa.

The Taint (2011)

Troma Entertainment on tuottanut vaihtelevan tasoista roskaa jo 40 vuotta. Vaikka laatu voi olla mitä vain, ei sisältö koskaan muutu: Troma-elokuvat ovat 100% perseilyä ja vammailua, eikä The Taint ole poikkeus. Se kertoo maailmasta, jossa juomaveteen lipsahtanut kikkelinkasvatuslääke on muuttanut lähes kaikki miehet naisia vihaaviksi zombimaisiksi murhaajiksi, jotka raiskaavat ja silpovat jokaisen näkemänsä naisen. Phil O'Ginny (Drew Bolduc) on yksi harvoista lääkkeelle immuuneista miehistä, ja hänen tehtävänsä on naispuolisen ystävänsä Misandran (Colleen Walsh) kanssa taistella kyrpä ojossa juoksentelevia misogynistejä vastaan.

Kuten tuosta kaikesta saattaa päätellä, The Taint on totaalisen aivovammaista kohkausta alusta loppuun. Monet vitseistä ovat kyllä oikein hauskoja, mutta Troman parhaista elokuvista poiketen ei tällä kertaa kukaan ole jaksanut kirjoittaa edes ohutta juonta kaiken pelleilyn ympärille. Tämän vuoksi The Taint tuntuukin enemmän sketsikokoelmalta kuin oikealta elokuvalta, mikä on iso sääli sillä sen efektit ovat loistavia ja vitsien kipeyden huomioon ottaen olisi kokonaisuudesta voitu pienellä panostuksella saada oikein viehättävän häiriintynyt. Nyt touhu taantuu lähinnä paikasta toiseen kävelemisen ja kyrpien räjähtelyn vuorotteluksi. Ei sillä etteikö sekin naurattaisi aikansa.

[REC] 3: Genesis (2012)
Espanjalaisen käsivaraheilumiskauhusarja [REC]:n osien laatu tuntuu olevan yhtä epävakaista kuin elokuvien kikkaileva kuvaustapakin. Ensimmäinen osa oli mainio, ehkä osittain siksi että jatkuvaan kameran heilumiseen ei vielä ollut ehtinyt hermostua, kakkonen taas uskomattoman ärsyttävää kurapaskaa. Kolmas osa tekee paluun laadun pariin.

Harmi kyllä Genesis myös pilaa tuon arvostelun avanneen vitsini, sillä elokuva poistuu shaky cam -universumista normaalien ihmisten katsomien elokuvien maailmaan. Tähän irtiottoon myös kiinnitetään varta vasten huomiota ja se tehdään jopa hauskalla tavalla. Genesis nimittäin alkaa samanlaisena found footage -tyylisenä touhuiluna kuin aiemmatkin sarjan elokuvat, mutta kun zombit vihdoin vyöryvät paikalle ja genren elokuville tyypillisesti kuvaajahahmo julistaa kuinka kaikki on saatava filmille ja en voi irrottaa katsettani kameran linssistä vaikka kaikki kuolisivat ja yhyy, tulee toinen hahmo miehen luokse, paiskaa kameran maahan ja potkii sen paskaksi. Boom! Myönnän hymyilleeni.

Muutenkin huumorin määrää on selvästi lisätty, mutta kaikeksi onneksi se on kirjoitettu yllättävänkin hyvin. Ilmiselvästi vitseiksi kirjoitettuja vitsejä ei juuri ole, vaan huumori perustuu hankalasta tilanteesta kumpuaviin outoihin tilanteisiin. Välillä esimerkiksi juostaan ritarihaarniskat päällä, mikä tietenkin näyttää tyhmältä mutta onhan se looginen tapa puolustautua puremisesta innostuneita mörrimöykkyjä vastaan. Muutamia hieman ylilyödympiäkin juttuja on mukana, mutta sehän ei minua ole koskaan haitannut. On vaikea olla pitämättä elokuvasta jossa morsiuspukuun pukeutunut nainen huutaa "tämä on minun päiväni!" ja HAKKAA zombeja moottorisahalla (se kun ei tahdo käynnistyä).

Suu auki täältä tulee potkurikone

Juonesta on melko turha puhua mitään, koska sitä ei paljoa ole. On häät, sinne tulee zombeja. Yhtenä tärkeänä juonilankana tosin on päähenkilöpariskunnan (Leticia Dolera ja Diego Martín) erkaneminen ja heidän taistelunsa toisensa löytääkseen, mikä johtaakin jopa harvinaisen sydäntä lämmittävään mutta kuitenkin elokuvan henkeen sopivaan lopetukseen. Myös aiempien elokuvien uskonnollisia teemoja viedään taas hieman pidemmälle, mikä tietysti toimii hääympäristön kanssa ihan hyvin.

Genesis on lopulta kuitenkin varsin perinteinen mustan huumorin sävyttämä zombimätkintä. Kieltämättä koko zombielokuvan genre alkaa olla jo vähän ylibuukattu, mutta minkäs teet kun kansa pitää. Tällä kertaa pidin minäkin, vaikka mitään järin uutta ei löydettävänä ollutkaan.

The Battery (2012)

Aina juuri silloin kun on saanut kirjoitettua että zombielokuvat ovat kaikki samanlaisia (mikä on tietenkin kärjistys, koska kaikki tässäkin arvostellut elokuvat ovat aivan erilaisia), joutuu kirjoittamaan zombielokuvasta joka ei ole yhtään samanlainen. The Battery edustaa samanlaista "zombielokuva ilman zombeja"-koulukuntaa kuin Pontypool, sillä pääosan ottavat tälläkin kertaa ihmiset. Kuten nimikin kai paljastaa, ovat pääosassa tällä kertaa henkilöt jotka sattuvat pitämään todella paljon baseballista.

Ben (ohjaaja-käsikirjoittaja Jeremy Gardner) ja Mickey (Adam Cronheim) matkustavat läpi zombien kansoittaman New Englandin etsien ruokaa, turvapaikkaa ja pelastusta. Vaikka missään ei ole turvallista, eivät zombit ole heidän suurin ongelmansa, sillä Benin ja Mickeyn täysin erilaiset persoonallisuudet ajavat heitä konfliktista toiseen. Siinä missä Ben uskoo jatkuvan liikkeellä pysymisen olevan avain selviytymiseen, tahtoisi Mickey vain linnoittautua johonkin ja kuvitella ettei koko zombiepidemiaa olisi koskaan tapahtunutkaan. Näiden kahden näkemyksen yhteentörmäämisestä syntyy suurin osa The Batteryn draamasta.

Vaikka kyse onkin zombielokuvasta, on The Batterysta riisuttu suurin osa genrelle ominaisesta toiminnasta, ja itseasiassa myös suurin osa genrelle varsin ominaisista zombeista. Kuten todettua, zombit eivät missään vaiheessa ole homman pääasia vaan kyse on enemmänkin hyvin hidastempoisesta draamaelokuvasta. The Battery on ennen kaikkea elokuva kahden ihmisen hankalasta ystävyydestä, johon he ovat päätyneet lähinnä olosuhteiden pakosta. Taustavaikuttimena toimivat zombit voisi hyvin vaihtaa melkein mihin tahansa katastrofiin tai muuhun ihmiselle äärimmäisen stressaavaan ja pakottavaan tilanteeseen.

Rento retkihetki ennen illan zombiottelua

Teknisesti The Battery on hienoa jälkeä. Päätähuimaavalla 6000 dollarin budjetilla valmistunut elokuva onkin jälleen yksi hyvä esimerkki siitä ettei laadukkaan elokuvan tekemiseen välttämättä tarvitse rahaa. Etenkin kuvaus on loistavaa, monet kohtauksista ovat vain yksittäisiä pitkiä ottoja mikä antaa elokuvalle hyvin realistisen ilmeen. Lopun autokohtaus taas on klaustrofobisuudessaan hämmentävän intensiivinen, vaikka juuri mitään ei käytännössä tapahdukaan. Myös tärkein, eli käsikirjoitus, on loistotyötä. Benin ja Mickeyn suhde on uskottava ja molempien hahmojen motivaatiot, halut ja toiveet ymmärrettäviä. Pieni mestariteos.