Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Ai Kello On Vasta Neljä Vois Kattoo Vielä Yhden osa 3: Ilkeitä ihmisiä

Moi! Tällä kertaa pääsemmekin todella tymäkästi pahuuden lähteille, kun esittelemme elokuvia joissa pahiksina toimivat karmivien epämuodostuneiden mutanttihirviöiden sijaan ihan tavalliset ihmiset. Ja tosiaan, onko mitään pelottavampaa kuin ihmisen toiselle ihmiselle osoittama välinpitämättömyys, viha ja väkivalta? Se on jotain, mitä ei ainakaan voi ohittaa vain mielikuvituksen tuotteena. Huhhuh!

Koska näissä arvosteluissa on jo nyt tarpeeksi paljon kamalia ihmisiä, on tämän postauksen elokuvat arvosteltu tähtien sijaan söpöinä kissoina.

Blood Feast (1963)

Blood Feast on yksi b-kauhuelokuvien "suurista klassikoista", mikä tietenkin tekee siitä kirjoittamisesta kovin pelottavaa. Herschell Gordon Lewis teki itselleen nimeä ohjaamalla aikakautensa verisimpia elokuvia, ja Blood Feast onkin kaiken järjen mukaan kaikkien aikojen ensimmäinen splatteriksi laskettava elokuva. Kuten olettaa saattaa, on veren sekä irtoraajojen esitteleminen käytännössä elokuvan ainoa sisältö, tarinan virkaa toimittaa kertomus Egyptiläisten Asioiden kaupan omistajasta (Mal Arnold) jolla on kolme hyvin erityislaatuista ominaisuutta:
1. aivan järkyttävät kulmakarvat
2. nimenä Fuad Ramses
2. sivutoimena muinaisen egyptiläisen jumalattaren herättäminen eloon pistämällä ihmisiä palasiksi.

Kaikki mitä juonesta voi sanoa on toki vain tekosyy näyttää lähikuvia irtileikatuista käsistä ja verisistä naisista, mutta ketäpä se haittaisi. Myönnettäköön, että esimerkiksi uuden Evil Deadin kohdalla esitin tismalleen saman seikan kritiikkinä, mutta monet tuon arvostelun lukeneet varmasti huomasivat että suurin moitteeni oli kuitenkin kyseisen elokuvan huumorin puute. Blood Feastista tällaista ns. "läppää" (kai nykyajan nuoret sanovat vielä "läppä"?) kuitenkin löytyy, ja koko raina onkin itse asiassa alusta loppuun aivan uskomattoman höpsö, mikä ei varmastikaan ole vahinko.

Hänet on... sivelty siirapilla!!

Kuten todettua, on näin legendaarista elokuvaa vaikea arvostella. Blood Feastin klassikkostatus on kyllä helppo ymmärtää, koska mitään vastaavaa ei oltu koskaan aiemmin nähty, mutta nykypäivän väkivaltapornoon turtuneelle katsojalle sillä ei toisaalta ole paljoa annettavaa. Jos kuitenkin rakastaa läträyselokuvia kuten jokaisen järkevän ihmisen tulee rakastaa, on se historian oppituntina omaa luokkaansa. Ja on se ajoittain ihan oikeasti jopa hauska.

The Loved Ones (2009)

Lukio oli minulle hankalaa aikaa. Tytöt olisivat kiinnostaneet kovasti, mutta eihän kaltaiselleni rillipäänörtille juuri vastakaikua löytynyt. Enkä kyllä olisi ikinä uskaltanut keltään kysyäkään. Vanhojentansseihinkin sain parin vain koska tyttöjä oli koulussamme selvästi enemmän kuin poikia (tätä en tietenkään mitenkään voi todistaa, mutta olen siitä silti aivan varma). Vaikka nykyään olenkin komea ja menestynyt, on tuo aika jättänyt tietynlaisen kaipuun olla jatkuvasti haluttu ja hyväksytty. The Loved Onesiin tämä kaikki liittyy siten, että mikäli olisin jo lukioaikana ollut yhtä siisti ja viileä kuin nykyään, saattaisin olla jo kuollut!

The Loved Onesin päähenkilö Brent (Xavier Samuel) on niin cool ja haluttu ja diippi hevari että hän kieltäytyy lähtemästä päättäjäistansseihin häntä parikseen pyytävän Lolan (Robin McLeavy) kanssa. Tämä karkea virhe, jota itse en olisi ikinä edellä mainituista syistä tehnyt, kostautuu Brentille varsin ikävällä tavalla, sillä Lola ei ole tyttö joka on tottunut kuulemaan sanaa "ei". Isänsä avustuksella Lola kidnappaa Brentin ja ryhtyy kiduttamaan tätä kotiinsa järjestämissään henkilökohtaisissa päättäjäistansseissa.

Hyvää ruokahalua heh

Lukioaikaisten haavojen avaamisesta huolimatta The Loved Ones on ihan viihdyttävää katsottavaa, tosin monessa kohtaa turvaudutaan turhankin kliseisiin ja turvallisiin ratkaisuihin. Kaikeksi onneksi elokuva ei asetelmastaan huolimatta taannu missään vaiheessa pelkäksi kidutuspornoksi, vaan tapahtumissa on jatkuva jännite eikä meininki koskaan juuri pääse hidastumaan. Lisäksi Lolaa näyttelevä McLeavy on ajoittain jopa hämmentävän uskottava maanisesti unelmiensa prinssiä etsivänä isin tyttönä. Viihdyttävä, ehdottomasti kertakatsomisen arvoinen väkivaltateos.

Hobo With a Shotgun (2011)

Jos luulit että eksploitaatioelokuvat unohtuivat joskus kolmekymmentä vuotta sitten, luulit kovin väärin. Enkä nyt tarkoita esimerkiksi sitä kuinka Robert Rodriguez ja Quentin Tarantino toivat kyseisen genren suuren yleisön tietoisuuteen Grindhouse-tuplaelokuvallaan (2007), tai sitä kuinka kymmenet muutkin elokuvantekijät ovat ottaneet vaikutteita noista menneiden vuosikymmenten törkyrainoista. Tarkoitan sitä miten Jason Eisenerin Hobo With a Shotgun ei ole KUIN 70-luvun eksploitaatioelokuva, vaan se sataprosenttisesti ON 70-luvun eksploitaatioelokuva.

Koska pelkästään tuon perusteella noiden kahden ero jäänee hieman epäselväksi, yritän tarkentaa. Siinä missä vaikkapa Grindhouse puolikkaat lainasivat ihailemistaan elokuvista lähinnä rakenteen (Death Proof), estetiikan (Planet Terror) ja ehkä kieron huumorin, menee Hobo With a Shotgun loppuun asti. Se ei tunnu tippaakaan 2000-lukulaisen ironiselta, sen näyttelijät ylinäyttelevät (ehkä Rutger Haueria lukuunottamatta, mutta Rutger Hauer voi koska vain näytellä ihan miten vain ja olla silti siistein tyyppi universumissa) minkä ehtivät, sen maailma on täysin överiksi vedetty väkivallan pesäke jota asuttavat vain kamalan kammottavat pahikset ja puhtoiset neitsythuorat (ei varmasti ole oksymoroni!), se on helvetin väkivaltainen ja inhottava mutta silti humoristinen, ja sen kuvaus ja värimaailma ovat kuin jostain toisesta sairaasta universumista jossa joko kukaan ei ole ikinä ennen tehnyt elokuvaa tai kaikki ovat juuri valmistumassa elokuvakoulusta ja haluavat kikkailla niin saatanasti. Sen juonikin on älytön, mikä ihmeen järki on aloittaa elokuva ihan muottiin istuvana vigilante-elokuvana ja muuttaa se matkan varrella joksikin surrealistiseksi lovecraftiaaniseksi kauhuelokuvaksi?

Uh oh!

Jos tuosta nyt ei vielä selviä, niin minusta Hobo With a Shotgun on paitsi yksi harvoista viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana tehdyistä grindhouse-elokuvista, myös yksi harvoista viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ilmestyneistä elokuvista joka jokaisen vähänkään kauhusta ja hyvin synkästä huumorista pitävän on PAKKO katsoa! Heikkohermoisille se ei varmaankaan sovi, sillä vaikka kaikki onkin niin överiksi lyötyä, sisältää se silti varsin ikävää väkivaltaa ja tietenkin paljon viattomille aiheutettua kärsimystä. Mutta hyvänen aika, jos tuo ei kuulosta liian pahalta niin katso Hobo With a Shotgun jo tänään!

Kill List (2011)

Tiedättekö sen ärsyttävän tilanteen kun lukee jostain elokuvasta että siitä "ei kannata tietää liikaa etukäteen" ja että se "pääsee yllättämään", ja sitten odottaa niin hemmetisti näkevänsä jotain todella uutta ja yllättävää ja kreisiä ja lopulta aina pettyy. Siksi en oikein koskaan haluaisi itse kirjoittaa elokuvista niin, mutta toisaalta usein on pakko, koska ihan OIKEASTI monet elokuvat vesittyvät sitä mukaan mitä enemmän niiden tarjoamasta yllätyksestä tietää. Tässä on nyt siis paras mahdollinen disclaimer elokuvalle Kill List vuodelta 2011: sen tarinasta ei kannata lukea liikaa etukäteen, koska vaikka se ei tarjoakaan mitään erityisen mullistavia käänteitä tai uraauurtavia yllätyksiä, sen mysteeri on rakennettu niin hyvin ja hiljalleen avautuvaksi, että se todellakin kannattaa katsoa spoileri-vapaana.

Kill List kertoo kahdesta palkkatappajasta joiden edellinen keikka meni jollain tavalla mönkään. Koska palkkatappajan veri kuitenkin vetää tappamaan, ottavat he vastaan tehtävän tappaa kolme... henkilöä. Mitään yhteistä nimittäjää näille kolmelle he eivät saa tietää, saati sitten ansaitsevatko he kuolla vai eivät, mutta sellaistahan palkkatappajan työ on. Ja noh, tästä eteenpäin Kill List kannattaakin sitten katsoa itse.

Jaa no ei mun kyl ookkaan nälkä

Koska kukaan ei kuitenkaan katso elokuvia noin hatarin perustein, niin jatketaan vielä vähän. Kill List kannattaa nimittäin katsoa jo omituisen tunnelmankin takia. Se sekoittelee suorastaan Emmerdale-henkistä työväenluokkadraamaa jatkuvasti kasvaviin outouksiin, ja saa vähitellen enemmän ja enemmän kauhuelokuvamaisia piirteitä. Ahdistavaksi yltyvä loppuhuipennus onkin sitten jo (ainakin toivottavasti) hyvin kaukana yhtään kenenkään arjesta. On elokuvalla toki ongelmansakin, tärkeinpänä välillä turhankin itsetietoisen MYSTINEN käsikirjoitus, mutta minä en toisaalta pidä esimerkiksi David Lynchin elokuvista kun en koskaan tajua niitä. Mistään taide-elokuvasta ei siis kuitenkaan ole kyse. Bottom line: hyvä leffa.

Red State (2011)

En tunne Kevin Smithin tuotantoa kovin hyvin (enkä jaksa selata IMDB:tä vain sen takia että vaikuttaisin viisaammalta), mutta olettaisin että Red State on hänen ensimmäinen vakavahenkinen elokuvansa. Oletettavasti Red State onkin ollut ihan tarkoituksellinen irtiotto, sillä varmasti jatkuvaan paskakusikomediaankin kyllästyy aikanaan. Tällä kertaa ei paskasta ja kusesta olekaan juuri tietoa, seksistä ja uskonnolisesta kiihkoilusta sitäkin enemmän.

Kolme teini-ikäistä poikaa löytävät netistä keski-ikäisen naisen, joka kertoo haluavansa kuumaa, höyryistä seksiä, ja mielellään kaikkien kolmen kanssa yhtä aikaa. Hormonit sanonnanmukaisesti hyrräten kolme sankariamme saapuvat naisen luokse, juovat pari olutta ja hupskeikkaa heräävätkin yllätyksekseen uskonnollisen kultin vankeina. Se siitä bonerista! Tästä alkaakin sitten hyvin perinteinen selviytymiskamppailu ilkimyksiä vastaan, mutta miellyttävästi koko tarina ei olekaan siinä. Hyvin pian mukaan saadaan lisää pelaajia ensin paikallisen polisiipartion ja myöhemmin kokonaisen karhuryhmän muodossa. Red State onkin selviytymiskauhun sijaan loppujen lopuksi ikään kuin dramatisaatio Wacon piirityksestä, jossa FBI:n piirityksen ja lopulta hyökkäyksen myötä kuoli lukuisia agentteja ja uskonnollisia ryhmäläisiä.

"You are entering a WORLD OF PAIN"

Miellyttävää kyllä, vakavuudestaan ja rankasta aiheestaan huolimatta Smith ei sorru sen enempää perseilemään kuin saarnaamaankaan. Suurin osa kulttilaisista esitetään lähinnä karismaattisen johtajansa (Michael Parks) aivopeseminä surkimuksina, heitä piirittävät agentit taas ylemmältä taholta tulevia käskyjä tottelevina, harvinaisen ikävään paikkaan joutuneina ihmisinä. Kumpaakaan osapuolta ei demonisoida, ainakaan enempää kuin voisi kuvitella olevan "reilua".

Mitään valaisevaa, mieleenpainuvaa tai suurenmoista Red State ei kuitenkaan lopulta tarjoa. Se on "vain" hyvin tehty ja antaa yllättävän neutraalin kuvan tilanteesta, josta varmasti suurimmalla osalla meistä olisi hyvinkin epäneutraali mielipide.

The Woman (2011)

Verinen kauhuelokuva ja feministinen patriarkaalisen yhteiskunnan kritiikki samoissa DVD-kansissa! Päällisin puolin tavallisen perheen arki kokee melkoisen mullistuksen, kun isukki (Sean Bridgers) nappaa metsästysreissullaan saaliikseen villinä luonnossa elävän naisen ja päättää muovata tästä sivistyneen tietoyhteiskunnan jäsenen. Osittain uuden perheenjäsenen ja osittain jo olemassa olevien perheenjäsenten toimien vuoksi alkaa perheen kulissi rakoilla ja alta paljastua melko kipeitäkin salaisuuksia.

Toisin kuin alkuasetelmasta ehkä olettaisi, ei elokuvan pahis todellakaan ole metsästä löytyvä villinainen. Perheen isään tiivistetään koko miesten naisia kohtaan kohdistaman väkivallan ja väheksymisen kirjo, eikä sen katsominen ole kovin miellyttävää. Tästä voisi tietenkin päätellä että elokuva olisi todellisuudessa itsessäänkin naisvihamielinen, mutta loppua paljastamatta voin sanoa että naisia ei todellakaan esitetä elokuvassa sellaisina saamattomina nyrkkeilysäkkeinä kuin mitä perheen patriarkka tuntuu olettavan.

Lol mikä kampaus

Nyt kun olemme tällaisen melko erilaisen kauhuelokuvan äärellä, tahtoisin puuttua erääseen seikkaan joka itseäni ajoittain vaivaa sekä katsomissani kauhuelokuvissa, että niistä kirjoittamissani arvosteluissa: niiden seksistisyys. Koen että monet rakastamistani elokuvista ovat suorastaan ärsyttävän sovinistisia. Suurin osa kauhuelokuvista esittää naiset kiljuvina objekteina, joilta sopivassa kohtaa revitään paita auki ja tissit tiskiin, jotta elokuvaa katsovalla miehellä olisi jotain mille hakata tattia. Tämä myös heijastuu kirjoittamiini arvosteluihin, sillä tiedän ihan hyvin itsekin mainitsevani joka kerta erikseen jos arvostelemastani elokuvasta sattuu löytymään hyvä tissi- tai panokohtaus.

Elokuvien seksistisyys ei kuitenkaan mielestäni ole LÄHTÖKOHTAISESTI mitenkään huono asia. Huono asia on se, että ihmisten esineellistäminen on elokuvissa niin yksipuoleista. Olen jo jonkin aikaa yrittänyt koostaa listaa (ei porno-) elokuvista, jotka esineellistäisivät miehiä yhtä mehevästi kuin keskimääräinen kauhuelokuva naisia. Olen kyllä saanut koottua jo aika miellyttävän listan elokuvia joissa ns. "lerssi vilahtaa", mutta tämä ei tietenkään riitä. En ehkä tiedä elokuvista tarpeeksi, joten omalla listallani Russ Meyerin (etenkin Faster, Pussycat! Kill! Kill! ja Supervixen) ja John Watersin (Divine on uskomaton!) elokuvat ovat noin suunnilleen ainoita jotka oikeasti esittävät naiset (tai muut vähemmistöt) toimijoina, ja valkoiset heteromiehet säälittävinä runkkareina. Ymmärrän toki että kyse on jossain määrin näkökulmasta; voihan esimerkiksi supersankarielokuvia kai pitää jonkinlaisena miesten esineellistämisenä, ovathan niissä pääosassa komeat ja lihaksikkaat miehet joita kelpaa ihastella. Väittäisin kuitenkin, että todellinen seksismi kurottaa niin sanotusti "pintaa syvemmälle", sillä ovathan nämä supersankarit kuitenkin edelleen täysipainoisia toimijoita ja lopulta aina myös sankareita.

Avautumiskappaleeni jälkeen uskallan nyt myöntää sen tärkeimmän seikan: minä itse asiassa RAKASTAN seksismiä. Toivoisin vain niin kovasti, että se ulottuisi molempiin sukupuoliin. Rakastan Russ Meyerin elokuvien surkeita runkkarimiehiä (hei, niihin on helppo samaistua!) ja rakastan keskimääräisen kauhuelokuvan avuttomia tissinkannattimia (hei, satun tykkäämään tissien katselusta (pyllyjen myös)!). Haluan elokuviini paljaita rintoja, kyrpiä, pyllyjä ja lihaksia. Haluan nähdä heteroita, lesboja, transseksuaaleja ja kaikkia niiden väliltä. Seksuaalisuudessa ei ole mitään väärää, mutta yhden sukupuolen esittäminen yksipuolisesti toisen himojen ja vallankäytön kohteena on mielestäni yksinkertaisesti Hyvin Suurta Paskaa.

Mutta huh, taisin hieman eksyä aiheesta. Sanotaan siis vielä näin: oli maailma kuinka kammottava paikka tahansa, The Woman on silti miellyttävän vihjailevasti kirjoitettu elokuva ja sen esittelemän perheen jäsenet kukin omalla tavallaan uskottavan, joskin vähän liioitellun, sairaita henkilöitä. Se on täynnä tulkittavaa, mutta jos tarkempi pohdinta ei huvita, ovat elokuvan veriefektitkin oikein näkemisen arvoisia. Sopii siis niin intellektuellin viininmaistelun seuraksi kuin kaljailtaan juoppokavereiden kanssa.

Big Bad Wolves (2013)

Aiemmin kirjoitin etten tiedä Meksikon kauhuelokuvaskenestä mitään. Tällä kertaa uskallan sanoa sen verran, että vaikka en tiedäkään Israelin elokuvaskenestä mitään, ei sieltä varmasti paljoa genre-elokuvia ainakaan kansainväliseen levitykseen saada. Big Bad Wolvesia katsoessa tätä ei kuitenkaan uskoisi, sen verran vahvasta ja suorastaan kieroutuneesta elokuvasta on kyse. Big Bad Wolves on myös ehkä täydellisin tämänkertaisen teemamme edustaja, sillä se on alusta loppuun kertomus pahoista ihmisistä.

Tarina alkaa kun nuori, viaton tyttö katoaa, ja poliisit pahoinpitelevät eipällyksi joutuneen ala-asteen opettajan Drorin (Rotem Keinan). Pahoinpitelyn vuoksi heidän täytyy päästää Dror vapaaksi, mutta tapauksesta vastuuseen joutuva poliisi Micki (Lior Ashkenazi) päättää kiduttaa Drorista tunnustuksen ulos. Samoissa aikeissa on myös kadonneen pikkutytön isä Gidi (Tzahi Grad), ja näin kolmikon tiet väistämättä kohtaavat. Eivätkä kovin miellyttävissä merkeissä.

Hei ei oo kivaa hei

Miesten väliset luottamukset tulevat ja menevät koko elokuvan ajan, mutta alusta loppuun keskiössä on Drorin kiduttaminen ja tältä tunnustuksen saaminen. Kaikeksi onneksi Big Bad Wolves erottuu perinteisestä kidutuspornosta (jota inhoan, kuten olette saattaneet huomata) kahdella tärkeällä tavalla: se on kirjoitettu oikeasti hyvin ja ikävästä aiheesta huolimatta se on täynnä huumoria. Sysimustaa sellaista tietenkin, mutta sopiviin kohtiin ripoteltuna se tuo juuri oikean määrän helpotusta jatkuvasti ikävämmiksi muuttuvilta väkivallanteoilta.

Big Bad Wolves on vahva elokuva. Se on ikävä ja verinen, mutta se tuntuu kertovan jotain meistä ihmisinä. Toiset meistä ovat pahoja syntyessään, toiset ehkä vain olosuhteiden pakosta, mutta onko syillä väliä? Ja ennen kaikkea, onko kuka tahansa meistä kykenevä pahaan, jos sopiva tilanne vain osuu kohdalle?

The Guest (2014)

Muun muassa 2000-luvun parhaan koti-invaasioelokuva You're Nextin (2011) tehnyt ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Adam Wingard ja Simon Barrett tekevät paluun laatuviihteen pariin trilleri-toiminta-kauhuparodia-elokuvallaan The Guest. You're Nextin ja The Guestin väliin mahtui muutama hämmentävän surkea V/H/S- ja ABCs of Death -antologiaelokuviin tehty lyhäri, mutta tällä kertaa anteeksi mutta en keksi enää mitään hyviä sanoja joihin saisin väliviivan upotettua. Jatketaan siis ilman sitä gimmickiä. Tilanne on nyt siis se, että The Guest on todettu hyväksi elokuvaksi.

The Guest kertoo perheestä, jonka ovelle saapuu muukalainen (Downton Abbeysta tuttu ihkuliini Dan Stevens). Davidiksi esittäytyvä miekkonen kertoo tunteneensa perheen sodassa kuolleen pojan, ja luvanneensa tälle että kertoo perheelle pojan rakastaneen heitä loppuun asti. David houkutellaan jäämään perheen luokse muutamaksi yöksi ja hän alkaakin heti auttaa perheen jäseniä kaikin mahdollisin tavoin, esimerkiksi vetämällä turpaan kaikkia perheen poikaa (Brendan Meyer) kiusanneita jock-mulkeroita (whee väliviiva!). Enempää juonen käänteistä ei edes kannata tietää (sorruinpa taas tähän), sillä You're Nextin tapaan yllätyksiä on kirjoitettu mukaan oikein sopivasti.

Ööö... nooo... heh...

You're Nextiin verrattuna The Guest ei kuitenkaan ole läheskään yhtä tiukka ja toimiva paketti, vaan yrittää olla vähän liikaakin eri asioita. Se alkaa trillerinä joka saa enemmän ja enemmän kauhupiirteitä, kunnes yhtäkkiä muuttuu ihan hyväksi toimintaleffaksi ja palaa loppuhuipennukseen mennessä taas kauhu-uomiin (jessss!). Tämä tunnelman heittelehtiminen hankaloitti ainakin omaa elokuvanautintoani, tosin ennakko-odotukseni samanlaisesta tiiviistä tylytyksestä kuin You're Next varmasti myös vaikuttivat asiaan.

Lopuksi on kyllä annettava erityiskiitos Davidia näyttelevälle Stevensille. Kaikki kylän naiset kostuttavassa ja miehien pelkäämässä Davidissa on samanlaista viileää tyyneyttä ja käsittämätöntä kovuutta kuin vaikkapa Ryan Goslingilla Drivessä (2011). Kun David päättää jotain tehdä, hän myös sen tekee. David myös hymyilee jatkuvasti niin uskomatonta hymyä että itse en sitä ainakaan pysty mitenkään selittämään, pelkästään jo hänen ilmeensä tekevätkin The Guestista näkemisen arvoisen.

Onpas söpöjä kissoja! ^____^ Mutta noh, palataan taas asiaan. Tätä tahtia tässä kyllä menee koko loppuvuosi.

Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Voi Perse Kun Oon Taas Neljä Leffaa Jäljessä osa 2: Riivauksia, Saatanoita ja Kultteja

Tervetuloa takaisin! Tällä kertaa olemme katsoneet elokuvia joiden sisältö liittyy jollain tapaa saatanallisuuteen tai okkultismiin, tai joissa ihmisiä riivataan tavalla tahi toisella. Yhtään manauselokuvaa en harmi kyllä tällä kertaa tullut katsoneeksi. Tuli myös katsottua pelkästään viimeisen viiden vuoden sisään ilmestyneitä elokuvia, eli mitään klassikoitakaan ei tästä postauksesta löydy.

Koska suomalainen okkultismi ainakin aikanaan henkilöityi täysin yhteen mieheen, on tämän postauksen elokuvat arvosteltu tähtien sijaan Pekka Siitoinina. Ja saahan Pekkaan viittaamalla myös keltä tahansa kauhufanilta cool guy -krediittejä, kyllä niille aina käyttöä löytyy!

Drag Me To Hell (2009)

Vanha kauhukujeilija Sam Raimi erehtyi jossain vaiheessa ohjaamaan kaiken maailman humpuukia kuten trikoopelle-elokuvia, mutta palasi vihdoin vuonna 2009 juurilleen ohjaamalla klassisen mallisen perseilykauhuelokuvan Drag Me To Hell. Evil Deadista (1981) kuluneiden 28 vuoden aikana ovat Raimin tavaramerkit hioutuneet hieman massaystävällisemmiksi. Osittain tämä on hyvä juttu, esimerkiksi näyttelijät ovat tällä kertaa oikeasti hyviä näyttelijöitä, mutta harmillisesti poissa ovat myös kekseliäs kameratyöskentely ja ennen kaikkea ne mahdottomat siistit käytännölliset efektit.

Onneksi kuitenkin se tärkein, eli kauhun ja komedian toimiva yhdisteleminen on edelleen läsnä. Painostavaa tunnelmointia ja totaaliseksi perseilyksi yltyvää slapstickiä yhdistelevä Drag Me To Hell on Raimin aiemmista tuotoksista ehkä lähimpänä toista Evil Deadia (1987), mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Ainakin henkilökohtaisesti pidän Drag Me To Hellin huumoria ihan onnistuneena. Touhu on ajoittain juuri sopivan aivovammaista, kun mustalaisnoidan kiroamaksi joutuva Christine (Alison Lohman) joutuu esimerkiksi ilkikurisen nenäliinan hyökkäyksen kohteeksi.

Naama radioon

Tarina noin ylipäätään on toki hyvin yksinkertainen. Pankissa työskentelevä Christine ei anna jatkoaikaa lainanmaksuun vanhalle mustalaiselle (Lorna Raver) ja joutuu tämän vuoksi kirotuksi. Kirotuksi joutuminen tarkoittaa, että Christineä vainotaan kolme päivää ja sitten hänet noudetaan Helvettiin palamaan ikuisessa tulessa, tai mitä nyt Helvetissä onkaan tapana touhuta. Nuo luvatut vainoamiset ovat kuitenkin juuri sellaista hieman ilkikurista peeloilua mitä Raimilta sopii odottaakin, joten miksi valittaa. Hyvä kaljoitteluelokuva!

The Shrine (2010)

Haukkukaa pinnalliseksi, mutta minulle elokuvan ulkonäöllä on väliä. Tajusin tämän taas erityisen hyvin katsoessani The Shrineä, jonka on pakko olla kliinisimmän näköinen elokuva kauhuelokuvien historiassa. Kuvaus on tylsää, maisemia ei näytetä kunnolla, näyttelijät ovat ihan liian kauniita, efektit ovat laimeita musiikki on mitäänsanomatonta ja varmaan värimäärittelykin (en minä näistä teknisistä asioista tiedä) on yhtä tyhjän kanssa. Lyhyesti sanottuna: koko elokuva näyttää todella luotaantyöntävältä.

On oikeastaan harmi että The Shrine näyttää niin tympeältä, koska paremmalla ulkonäöllä se voisi olla jopa erinomainen elokuva. Sen juoni kertoo ryhmästä nuoria journalisteja jotka kuulevat kultista jonka väitetään käyttävän menoissaan Ihan Oikeita ihmisuhreja. Skuupin perässä nuoret sankarimme matkustavat geneeriseen Itä-Euroopan Maahan ja päätyvät tutkimaan Uhkaavan Pienen Kylän liepeillä leijailevan Omituisen Sumun mysteeriä. Sitten paetaan demoneita ja kulttilaisia ja estetään maailmanloppua ja vaikka mitä. Elokuvaan on todellakin kirjoitettu tarpeeksi kääneitä eikä toiminta missään vaiheessa hidastu, mutta silti sitä ei huvita katsoa kun se kaikki tapahtuu niin tympeän näköisessä elokuvassa.

Naama radioon

Tästä voinee siis päätellä, että jos uskot että itseäsi ei elokuvan tympeä ulkoasu häiritse, voit lisätä antamaani arvosanaan yhden tai kaksi tähteä. Pahoittelen pinnallisuuttani.

The Violent Kind (2010)

Sekamelska. The Violent Kind yrittää olla yhtä aikaa ainakin Evil Dead, End of Days, Sons of Anarchy, The Strangers (tai mikä onkaan juuri sinun lempi home invasion -elokuvasi) ja varmaan joku rockabillyleffa, eikä onnistu olemaan yhtään mitään. Ei sillä, käsikirjoittajina on toiminut villisti The Butcher Brothersiksi itsensä nimennyt kaksikko, joten turha kai odottaa mitään erityisen päätä räjäyttävää.

The Violent Kind kertoo prätkäjengiläisistä jotka lähtevät syrjäiselle kartanolle (voi että!) juhlimaan jonkun äidin syntymäpäivää. Mökillä yksi porukan naisista joutuu jonkinlaisen riivauksen kohteeksi (huhhuh!) ja alkaa käyttäytyä varsin väkivaltaisesti muita jengiläisiä kohtaan (auts!). Kuulosti tuo kaikki jännittävältä tai ei, helvetin tylsää ja tuhannen kertaa ennenkin nähtyä se on.

Naama radioon

Kun riivatun petonaisen verentahrimia kasvoja on tuijoteltu jonkin aikaa, saadaan kuitenkin käänne aikaiseksi kun taloon hyökkää ryhmä 50-luvulta karanneita torttutukkia joilla on hyytävän swägin lisäksi oikein hauskat nimet (mm. Murderball, Pussywagon ja Vernon). Tässä vaiheessa The Violent Kind muuttuu vihdoinkin oikeastaan aika hyväksi, koska melkein koko loppuelokuva koostuu lähinnä 50's-rasvatukkastereotyyppien hassusta sanailusta ja elokuvan tunnelma muuttuu täysin absurdiksi. Harmi kyllä tämä erinomainen osuus on ehkä 20 minuuttia muuten umpitylsästä elokuvasta.

Here Comes the Devil (Ahí va el diablo, 2012)

Koska en noin keskimäärin tiedä elokuvista paljoakaan, on Meksikon kauhuskene minulle melkoisen vieras. Here Comes the Deviliä on kuitenkin ainakin jonkin verran kehuttu, joten tällainen kulttuuri-imperialistikin uskalsi sen katsoa (en tiedä mitä selitän, kunhan yritän olla vitsikäs). Oli miten oli, omasta mielestäni Here Comes the Devil on lähinnä sekava kokoelma erilaisia kauhun alagenrejä eikä juoni koskaan oikein päädy mistään mihinkään. Pariskunnan lapset katoavat sysisynkälle kauhuvuorelle ja löytyvät seuraavana päivänä, mutta hupsista, eivät olekaan enää ihan samanlaisia kullanmuruja kuin vaellukselle lähtiessään. Sitten joku jo kuolee ja lastenhoitaja on kauhuissaan.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Adrián García Bogliano sekoitaa elokuvan juoneen ainakin vigilantismia, riivaajakauhua, pelottavia lapsia ja jopa Lovecraft-henkistä "en edes pysty kuvailemaan mitä näin"-dialogia. Tunnelma vaihtelee väkivaltaisesta rähisemisestä yrityksiin luoda jonkinlaista syvempää ahdistuksen tunnetta katsojassa, mutta molemmat ääripäät ovat elokuvassa liian irrallisia että niistä saisi mitään irti. Lopputulos tuntuukin lähinnä klassiselta "sillisalaatilta".

Evil Dead (2013)

Lisää remake-äksöniä, ja toisin kuin edellisessä postauksessa ylistetyt The Thing, Kärpänen ja Valuva kuolema, on Evil Deadin remake yksi turhimpia ja väsyneimpiä uusintaversioita jonka olen ikinä nähnyt. Juoni on tismalleen sama:
 1. läjä teinejä syrjäisellä mökillä
 2. joku tampio lukee ääneen Necronomiconista vaikka kirjan sivuilla erikseen kielletään
 3. kuolleet nousevat eloon ja elävät kaatuvat kuolleiksi.
En nyt aio vertailla elokuvia toisiinsa tai meuhkata alkuperäisen erinomaisuudesta, vaan keskityn lyhyesti kertomaan mikä tässä uudessa visiossa on mielestäni pielessä.

Kevyesti suurin ongelma on elokuvan vakavuus. Uusi Evil Dead on ehkä väkivaltaisin 2000-luvulla ilmestynyt mainstream-kauhuelokuva, mutta silti olevinaan ihan helvetin tärkeä ja totinen. Tämä yritys shokeerata pelkästään inhottavuuksilla pudottaa elokuvan käytännössä samaan kastiin surkeimpien goreporno-elokuvien kanssa, sillä ensimmäisen tunnin aikana elokuvan koko sisältö on ihan kirjaimellisesti pelkkä lähikuvissa esitetyillä viiltohaavoilla mehustelu. Vasta viimeisessä näytöksessä elokuvaan ilmaantuu mukaan sen kovasti kaipaamaa huumoria (ja moottorisaha!), ja sentään vähän katselunautintoa saadaan pelastettua.

Naama radioon

Tietenkin myös hahmot ovat ärsyttäviä ja kuvaus perustylsää. Käsikirjoituksessakaan ei juuri koukkuja ole, kunhan veri lentää. Voisihan tästä valittaa enemmänkin mutta yhtä tyhjän kanssa se olisi. Uusintaversiot ovat nyt selvästi muotia ja on Evil Dead ainakin verisempi kuin keskiverto kauhuremake. Turha elokuva se on silti.

Wolfcop (2014)

Wolfcop on kunnon high concept -roskaa, genre jota ei sitten 80-luvun ole pahemmin taidettu tehtailla. Ja nyt kun kirjoitin tuon lauseen niin tahdo pysähtyä hetkeksi ja todeta erään seikan: vaikka monesti hehkutan 80-luvun elokuvia, en todellakaan ole sitä mieltä että sen jälkeen ei olisi tehty loistavia elokuvia. 80-luvun elokuvista ihan yhtä suuri prosentti on täyttä tyyppi seiskan ripulipaskaa kuin nykyisistäkin, mutta koska huonoimmat menneisyyden elokuvat ovat jo niin unohdettuja että niitä on mahdotonta saada käsiinsä vahingossa (tai välillä vaikka haluaisikin), vääristyy kuva menneiden vuosikymmenten elokuvista väistämättä. Toki on myönnettävä että 80-luvulla tehtiin mielestäni keskimäärin enemmän ihan rehellisesti HAUSKOJA elokuvia, kun 90-luku sitten oletettavasti laman ja ties minkä vuoksi alkoi tehdä kaikista masentuneita ja post-moderneja.

Nyt kun tämä on saatu selvitettyä, voimme palata Wolfcopin pariin. Sen korkea konsepti on poliisi (Leo Fafard), joka kammottavien okkultististen menojen uhriksi jouduttuaan muuttuu ihmissudeksi. Sudeksi muuttuminen ei kuitenkaan muuta poliisiherran harmittavia paheita miksikään, joten koko elokuvan ajan ryypätään viinaa, pannaan naisia ja tylytetään roistoja verisesti. Missään ei tietenkään juuri ole tolkkua ja se onkin Wolfcopin suurin vahvuus, sillä se todellakin on täynnä juuri sitä iloa mitä mainitsin 80-luvun elokuvissa mielestäni olleen.

Naama radioon

Tietenkin Wolfcopissa on myös helvetisti väkivaltaa, mutta se ei harmi kyllä ole elokuvan vahvimpia osuuksia. Suurin osa siitä, mitä tällaisessa elokuvassa pitäisi nimenomaan näyttää äärimmäisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti, piilotetaan pois sopivien leikkausten avulla. Ilahduttavasti kaikki mikä näytetään on sentään toteutettu vanhan liiton käytännöllisillä efekteillä, mistä tällainen CGI-inhoaja antaa ainakin yhden lisätähden milloin tahansa.

Toisin sanoen: Wolfcop ei ole täydellinen elokuva, mutta se on hemmetin hauska ja nautittava. Pienet notkahdukset eivät haittaa, kun kahden minutin päästä taas näkee ihmissuden juomassa kaljaa tai alastomat tissit tai kaaressa lentävää verta tai hölmöjä susisanaleikkejä. Vaikka olenkin tällainen spurgupartainen post-ironinen hipsteri, haluan aina joskus pitää myös hauskaa!

Tällä kertaa olikin suurin osa leffoista aika paskoja. Katsokaa kuitenkin ainakin Wolfcop heti kun mahdollista, siitä tulee hyvä olo! Nähdään taas vaikka ensi viikolla.

Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Helvetisti Tappoleffoja osa 1: Monstereita monstereita monstereita

Yksi mies. 31 päivää. Kuinka monta elokuvaa?

Hei kaikki rakkaat ihanuudet, on pakollisen Halloween-spämmäyksen aika! Kuten oletan että te kaikki muutkin olette tehneet, minä katselin taas (keskimäärin) yhden elokuvan jokaisena lokakuun kauhuntäytteisenä päivänä. Koska olen jälleen innostunut kirjoittamaan pitkiä ja tylsiä arvosteluja, jaan nämä arvostelut moneen eri postaukseen. Ehkä sen ansiosta ihan jokainen ei myöskään huomaa jatkuvasti viljelemiäni täytesanoja ja muita rasittavia kirjoitusmaneereja. Olen jakanut elokuvat karkeasti eri kategorioihin ihan mieleni mukaan, valituksia lokerointien epäloogisuuksista otetaan ilolla vastaan.

Osa 1: Hassut hurjat hirviöt

Ensimmäisessä osassa tutustumme klassiseen ja vähemmän klassiseen hirviökauhuun. On tietysti totta että käytännössä jokaisen koko maailman historiassa tehdyn kauhuelokuvan pahis on jonkinlainen "hirviö", oli kyseessä sitten sarjamurhaaja, vampyyri, avaruusolento tai vaikka helvetistä noussut demoninen ilkiö. Tähän on nyt koottu monstereita jotka eivät ilmiselvästi osu mihinkään yleiseen hirviökategoriaan.

Koska The Thing (joka tullaan näissäkin arvosteluissa varmasti mainitsemaan vielä monta kertaa) on paras monsterielokuva joka koskaan on tehty, on tämän postauksen elokuvat arvosteltu tähtien sijaan Kurt Russeleina.

Valuva kuolema (The Blob, 1988)

Elokuvien uusintaversioista keskustellessa on aina hyvä pitää takataskussa muutamia esimerkkejä onnistuneistakin remakeista, jos ei muuten niin keskustelun herättämiseksi. Jännittävää kyllä, 80-luku tuntui olevan tämänkin elokuvataiteenlajin kulta-aikaa. Kaikkihan tietenkin muistavat David Cronenbergin puistatusta herättävän Kärpäsen (The Fly, 1986) ja John Carpenterin hei-olen-maailman-paras-elokuvan The Thing - "Se" jostakin (The Thing, 1982), jotka molemmat päihittivät alkuperäisversionsa ja osoittivat että ällöttävän upeilla efekteilläkin voi olla arvoa elokuvanteossa. The Blob tekee tismalleen saman, se on alkuperäistä selvästi ahdistavampi ja näyttävämpi, mutta tuntuu silti olevan hieman unohdetumpi tapaus kuin esimerkiksi edellä mainitut klassikot.

Ei Valuva kuolema mikään mestariteos olekaan, mutta sen esittelemä hirviö on ainakin melko ainutlaatuinen. Avaruudesta putoaa meteoriitti ja sen mukana hyytelöitynyttä mansikkahilloa muistuttava olento. Putoamispaikka sijaitsee lähellä uneliasta pikkukylää mikä osoittautuu melkoiseksi harmiksi kylän asukkaille, sillä avaruudesta saapuneella jälkiruokaherkulla on hemmetin kova nälkä. Ja ikään kuin otuksen ruokahalu ei olisi tarpeeksi ongelmallinen, se myös kasvaa jatkuvasti syödessään. Juonessa on tietenkin enemmän käänteitä kuin pelkästään ihmisten syöminen, ja vaikka ne ennalta-arvattavia ovatkin pitävät ne kuitenkin touhun tarpeeksi mielenkiintoisena loppuun asti. Ei sillä että ihmisiä syövään hyytelöön äkkiä kyllästyisi.

Paskat efektit, näyttää ihan pitsajuustolta

Kuten ennen kuppaisen CGI:n kulta-aikoja oli tapana, on Valuvan kuoleman hirviö- ja kuolemaefekteihin panostettu todella paljon. Hillohirviö nielee ihmisiä sisäänsä ja antaa vatsahappojensa (tai mikä nyt onkaan mörkövastine vatsahapoille) hoitaa loput. Toisin kuin ihminen, on monsteri osittain läpinäkyvä minkä johdosta elokuvan katsoja pääsee nauttimaan useista puolittain sulaneista ja kauhusta vääntyneistä ihmiskasvoista. Muitakin suorastaan klassisia väkivaltakohtauksia on tarjolla, kuten epäonnisen kahvilatyöntekijän vetäminen keittiön lavuaarista alas. Valuva kuolema on yksi niistä elokuvista joka itselleni aiheutti pienenä monia painajaisten täytteisiä öitä.

Jos siis satut olemaan hirviökauhun tai ylipäätään 80-luvun kauhuelokuvien ystävä, on Valuva kuolema ehdottomasti pakkokatsottavaa. Ja on siinä nähtävää kelle tahansa, sillä onhan se yksi parhaista uusintaversioista koskaan. Lopuksi tahdon vielä tehdä tiettäväksi yhden tärkeän seikan: Valuva kuolema on mielestäni paras suomennettu elokuvan nimi koskaan. VALUVA KUOLEMA. Jumalauta.

Dust Devil (1992)

Richard Stanley muistetaan parhaiten kulttiklassikkoelokuvasta Mark 13 - ohjelmoitu tappamaan (Hardware, 1990), ja ilmeisesti sen varjoon jäämisen myötä Dust Devil on päässyt monilta unohtumaan kokonaan. Itsekin päätin katsoa elokuvan puolivahingossa, kun törmäsin Stanleyn nimeen katsoessani The Theatre Bizarre -antologiaelokuvaa (arvosteltu myöhemmin näissä postauksissa) ja muistelin aikoinaan pitäneeni Mark 13:sta. Ja hyvä että törmäsin, sillä Dust Devil on yksi tunnelmallisimpia pitkään aikaan näkemiäni elokuvia.

Elokuva kertoo väkivaltaista miestään pakenevasta naisesta (Chelsea Field) joka ikäväkseen poimii kyytiinsä elokuvalle nimensä antaneen, muotoaan muuttavan liftarin (Robert John Burke). Näin hän tulee joutuneeksi väkivaltaisen murha-aallon keskelle. On heti kyllä myönnettävä, että juoni on itseasiassa elokuvan heikoin osuus, eikä idea "muodonmuuttajahirviöstä" ole tietenkään kovin erikoisen kuuloinen juttu, mutta Dust Devilissä tärkeintä onkin sen välittämä tunnelma.

Outo hevonen

Ja se tunnelma on mitä hämmentävin. Brutaalit murhat, okkultistiset visiot, surrealistiset unet ja loputon aavikko tanssivat sairasta elokuvan muotoon puristettua tanssiaan. Kuvaukseen on otettu innoitusta ainakin Sergio Leonen länkkäreistä, kuvat ovat laajoja, kamera-ajot komeita, loputon (sanoinko jo että aavikkoa näytetään Dust Devilissä TODELLA paljon) aavikko väreilee upeasti ja aina kun säästeliäästi käytetty väkivalta iskeytyy ruudulle, se tekee sen todellisella voimalla. Kaiken lisäksi elokuvaan on vielä kehdattu säveltää mitä loistavinta musiikkia.

Dust Devilistä on oikeastaan paha sanoa mitään (vaikka nyt kirjoitinkin jo omalla mittapuullani keskipitkän arvostelun), koska sen voima perustuu niin vahvasti sen kokemiseen. Ei siis parasta mahdollista bile-katsomista, mutta yksin pimeässä huoneessa katsottuna Dust Devil voi olla vaikuttavin elokuva jonka JUURI SINÄ tänä vuonna vielä katsot!

Splinter (2008)

Kauhuelokuvat tuntuvat olevan indietekijöiden suosiossa, oletettavasti siksi että niitä on tavallaan helppo tehdä. Hyvään draamaan tarvitaan oikea käsikirjoitus ja näyttelijöitä, hyvien toimintakohtausten koreografioiminen on hankalaa ja komediat nyt eivät ylipäätään kiinnosta ketään. Mutta kauhu, siinähän riittää että on hassuja tappoja! Useimmiten näistä lähtökohdista syntyy tietenkin hirveää kurapaskaa, mutta joskus harvoin tekijät onnistuvat pitämään tavoitteensa tarpeeksi alhaalla, että pienet puutteet osaamisessa eivät pääse häiritsemään. Pienistä lähtökohdista voi tällöin syntyä melkoisia mestariteoksia (tiedän että tätä toistellaan kyllästymiseen asti, mutta köh, Evil Dead) tai sitten vain miellyttäviä onnistumisia, kuten Splinter.

Splinter toistaa samaa kaavaa kuin sadat muut kauhuelokuvat. Pieneen tilaan (tällä kertaa bensa-asema) jää jumiin pieni joukko pieniä ihmisiä kun jokin kammottavan kauhea hirvitys tahi kamalan ilkeä ihminen alkaa heitä vainota. Splinterin monsteri on jonkinlainen tauti tai loinen tai yksisoluinen organismi tai jotain vastaavaa, joka tarttuu ilmeisesti pisaratartuntana ja ottaa ruumiin vähitellen valtaansa. Viisaasti hirviötä ei selitetä mitenkään muuten kuin näyttämällä että tapahtumapaikan lähellä on jokin armeijan tutkimusasema tai vastaava. Kliseistä kuin mikä, mutta koska mitään selityksiä ei turhaan anneta eivät tutut ratkaisut pääse häiritsemään.

Paha krapula tai muuten vaan ripuli

Paljoa sanottavaa Splinteristä on toisaalta vaikea keksiä. Se on perushyvä, pienellä budjetilla tehty kauhuelokuva. Sen hirviö on tavallaan aika erikoinen, se aiheuttaa uhreilleen kivuliaan näköistä ruumiin vääntelyä ja pystyy myös korjaamaan isäntäolentoaan vaikkapa sitomalla usean eri ruumiin kappaleita yhteen. Splinter on tarpeeksi pieni ja tarpeeksi hyvin kirjoitettu että sen puutteet eivät juuri haittaa. Hyvä elokuva.

The Cabin In The Woods (2011)

Sanon tämän heti alkuun ettei tarvitse enempää miettiä: en pidä Joss Whedonin kirjoittamista asioista. Buffya en ole koskaan katsonut, mutta kaikki mitä olen herralta nähnyt on ollut täynnä rasittavan mukanokkelaa dialogia ja hahmoja jotka kaikki puhuvat tismalleen samalla tavalla. Oikeastaan uskon että hra Whedon on juuri sellainen tyyppi jota jokainen joko vihaa tai fanittaa, minkä vuoksi kukaan ei tietenkään voi suhtautua hänen teoksiinsa ilman ennakko-oletuksia. Johtuneeko sitten toisesta käsikirjoittajasta Drew Goddardista että en Whedon-inhostani huolimatta löytänyt The Cabin In The Woodsista oikeastaan mitään ärsyttävää. Ei sillä että viiden tähden viihdettä kuten Lostia käsikirjoittanut Goddardkaan välttämättä mikään lempikirjoittajani olisi, mikäli hänestä mitään tietäisin.

Metsäkabiini on kuitenkin kirjoitettu onnistuneen ovelasti. Jopa niin hyvin, että on parempi jos elokuvasta ei ennen sen katsomista juuri mitään tiedä. Koska elokuvan ensimmäinen jippo kuitenkin paljastuu ensimmäisen viiden minuutin aikana, uskallan sen tässä kertoa: The Cabin In The Woods kertoo meille että kaikkien näkemiesi kauhuelokuvien tapahtumat ovat totta, mutta jonkin omituisen kansainvälisen järjestön tai yrityksen masinoimia. Kemikaaleilla teineistä saadaan tyhmiä ja himokkaita ja modernin teknologian ihmeillä kuten räjähteillä saadaan sillat sortumaan yksinäisten metsämökkien ympäriltä.

Jumalan kasvot

The Cabin In The Woods kertoo tarinan yhden tällaisen kauhuelokuvan tekemisestä. Elokuva seuraa kahta eri ryhmää: hylätylle mökille saapuvia teinejä ja näiden teinien kohtaloa ohjailevia tiedemiehiä. Kuten nokkela lukija saattaa huomata, tämä asetelma itse asiassa herättätä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mikä onkin elokuvan suurin vahvuus. The Cabin In The Woods antaa auliisti vastauksia kysymyksiin jotka alkavat "miten", mutta siihen "miksi" näin tapahtuu tarjotaan vihjeitä pikkuhiljaa pitkin elokuvaa. Kaikkea tietenkin värittää sarkastinen huumori mikä on juuri sitä mitä Whedonissa inhoan, mutta tällä kertaa asia ei syystä tai toisesta erityisemmin pääse häiritsemään. Ehkä ne vitsit vaan kerrankin ovat hyviä.

Kuten kaikissa parhaissa elokuvissa, hyvän mysteerin kruunaa aina messevä väkivalta. Alkupuolen henkilökohtaisemmasta väkivallasta siirrytään loppuhuipennukseen mennessä totaalisiin verikekkereihin (tekninen termi), joten humoristisuudesta huolimatta ei heikkohermoisimpien kannata Cabin In The Woodsia välttämättä katsoa. Gorehoundit taas saavat varmasti paljon irti jo pelkästään elokuvaviittauksien bongailusta.

Sand Sharks (2011)

Hait tuntuvat olevan jonkinlainen 2010-luvun muotihirviö ja ovat päätyneet jo mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin kuten taistelemaan jättiläiskalmareita vastaan ja tornadojen riepottelemiksi. Kaikkia näitä taideteoksia yhdistää tarkoituksellisen vammaisen käsikirjoituksen lisäksi myös surkeat näyttelijät ja paskat CGI-efektit, mutta ainakin esimerkiksi Sharknado onnistui useassa kohtaan huvittamaan täysin ylilyödyillä ja arkijärkeä uhmaavilla tapahtumillaan.

Ikävä kyllä Shand Sharksissa ei ole mitään muuta hassua tai outoa tai ylilyötyä kuin sen perusidea, joka menee jotakuinkin seuraavasti: on olemassa haita jotka voivat uida hiekassa. Nämä hait sattuvat ilmaantumaan juuri spring breakin aikaan, mikä tietenkin tarkoittaa että teinejä riittää syötäväksi. Ja niin edespäin ja blaa blaa. Jos haluaa nähdä haihupailua niin suosittelen paljon mielummin kahta aiemmin linkittämääni, niistä löytyy molemmista ainakin pari naurunhörähdyksiä ja ylävitosia kirvoittavaa kohtausta. Sand Sharksista ei.

Jug Face (2013)

Hillbilly-kauhu on niin suosittu genre, että sitä on tehty menestyksekkäästi meillä Suomessakin (Kuutamosonaatti, 1988). Jug Face pureutuu kyseiseen genreen hieman tavallisuudesta poikkeavasta näkökulmasta, sillä tällä kertaa pääosassa ovat landepaukut itse. Mistään Tucker & Dale vs. Evil (2010) -tyylisestä komediallisesta splättäyksestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Jug Face on hyvin pienimuotoinen ja jopa surumielinen katsaus omituisen junttikultin elämään.

Jug Facen keskipisteessä on jossain Amerikan Yhdysvaltojen perämetsissä asustava, ehkä kymmenen ihmisen kokoinen kyläyhteisö, joka palvoo salaperäistä kylän laidalta löytyvää kuoppaa. Tähän palvomiseen kuuluu olennaisena osana rituaali, jossa yhteisön pakollinen vähämielinen jäsen joutuu kuopan valtaan ja valaa transsinsa aikana savesta ruukun, jonka kylkeä koristavat yhden kyläläisen kasvot. Tämä kyläläinen sitten uhrataan ensi tilassa valuttamalla hänen verensä suoraan montun pohjalle. Elokuvaan kehitettyyn mytologiaan on nähty jopa vaivaa, eikä "lol tapetaan porukkaa tappamisen ilosta" ole missään vaiheessa touhun koko pointti.

Aika näköinen

Tarinaltaan elokuva on yksinkertainen: eräänä päivänä eräs kylän nuorista tytöistä (Lauren Ashley Carter) löytää omat kasvonsa uunituoreesta purnukasta ja piilottaa sen. Tämän vuoksi montun pohjalla elävä hirviö herää ja alkaa ottaa porukkaa hengiltä. Välillä tarina hapuilee vähän outoihin suuntiin kun mukaan ilmestyy myös metsässä kummittelevia entisiä kyläläisiä, mutta kuopan mysteeri ja sen ympärille koottu mytologia eivät missään vaiheessa unohdu.

Katsantokannasta riippuen joko virkistävästi tai harvinaisen ärsyttävästi mitään ei oikeastaan selitetä auki missään vaiheessa. Alkutekstijakson aikana nähdään kyllä animaatio joka tavallaan selittää kuoppakultin synnyn, mutta käytännössä elokuvan alkaessa kultti elää metsässä omaa elämäänsä ja niin se tekee elokuvan loputtuakin. Itse pidin ratkaisusta suuresti, ja Jug Face tuntuukin kokonaisuudessaan ikään kuin dokumentaariselta katsaukselta näiden omituisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Miellyttävää kyllä, tässä onnistutaan ilman tympeitä found footage -kikkailuja. Pieni, sympaattinen ja synkkä elokuva. Suosittelen!

It Follows (2014)

It Follows on jokainen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestynyt teinikauhuelokuva puristettuna kokoon ja tislattuna niin, että jäljelle jää vain noiden elokuvien teemat ja tunnelma uudelleen lihaksi tulleena. Mikäli tuo kuulostaa totaaliselta skeidalta (mitä se onkin, halusin vaan keksiä jotain villiä ja nokkelaa), voi sen lukea myös näin: It Follows on yksi viimeisen kymmenen vuoden parhaita kauhuelokuvia. It Follows jättää klassisesta "teiniseksi johtaa ikävyyksiin"-teemasta jäljelle vain kirjaimellisesti juuri sen. 19-vuotias Jay (Maika Monroe) harrastaa seksiä, mikä saa salaperäisen, muille näkymättömän demonisen voiman haluamaan hänet hengiltä. Jayn onneksi ja katsojan kauhuksi tuo olento on tuskallisen hidas. Se voi vain kävellä hitaasti kohti uhriaan, mutta se ei ikinä lopeta, sitä ei voi tappaa, ja se löytää sinut aina. Tästä yksinkertaisen nerokkaasta alkuasetelmasta sitten väännetään melkoisia hitaan kauhun hetkiä.

It Follows tuntuu yhtä aikaa parodisoivan ja kunnioittavan teinislashereita, lähinnä koska idea hirviöstä joka vaan kävelee ja kävelee kohti on oikeastaan todella hupsu. Parodisen oloisesta asetelmasta huolimatta elokuvassa ei varsinaisia komedisia elementtejä ole lainkaan, vaan kaikki esitetään täysin vakavalla naamalla. Onneksi niin, sillä tällaisena It Follows on yksi kuumottavimpia elokuvia jonka muistan pitkään aikaan nähneeni. Kauhu ei perustu juurikaan äkkinäiseen säikyttelyyn vaan hitaasti kasvavaan ahdistukseen, sillä koskaan ei tiedä mistä ja milloin olento alkaa taas lähestyä. Elokuva onkin täynnä loistavia kohtauksia, joissa kuvan taka-alalla voi nähdä jonkun kävelevän hitaasti Jayta kohti, ilman että tilanne koskaan johtaa mihinkään.

Mitä että?

Ilahduttavasti myös elokuvan hahmot on kirjoitettu tavallisuudesta poikkeavan fiksuiksi. Jay kertoo ystävilleen mitä on tapahtunut jo ennen kuin itsekään kunnolla uskoo kenenkään häntä seuraavan, ja hänen ystävänsä käyttäytyvät kuten hyvien ystävien voisi olettaa: he eivät ehkä usko Jayta, mutta päättävät silti auttaa tätä koska näkevät tämän olevan peloissaan. Ja lopulta kun asian vakavuus alkaa selvitä, he yrittävät ensin paeta ja huijata hirviötä, ja tämän epäonnistuessa päättävät yrittää sen päihittämistä. Yksikään hahmoista ei ole täysin turha vässykkä tai muutenkaan rasittavan ylilyöty stereotyyppi, vaan hahmot tuntuvat aidoilta teineiltä.

Teinikauhusta napataan tietenkin muitakin elementtejä kuin teinit ja kuolematon vainolainen. Aikuisia ei elokuvassa nähdä minkäänlaisina toimijoina, ja vain muutamassa kohtauksessa muut kuin teini-ikäiset edes puhuvat sanaakaan. Päähenkilöiden vanhemmat kuvataan saamattomina ja lapsistaan välittämättöminä, eikä poliisista tai opettajista juuri ole apua näkymättömän monsterin nappaamisessa. Muutenkin tunnelma on jatkuvasti lähes sadunomainen, sillä It Follows tuntuu sijoittuvan johonkin määrittelemättömään aikaan jossa moderni kannettava teknologia kohtaa mustavalkoiset televisiot ja Dostojevskiä lukevat teinit.

Loppujen lopuksi It Followsin vaikuttavuus on täysin sen varassa miten hyvin katsoja pystyy hyväksymään elokuvan esittämän tilanteen. Hitaasti lähestyvä ja tavallisen ihmisen näköinen hirviö on hassu, mutta jos sen pystyy ottamaan tosissaan on tilanne tietenkin harvinaisen karmiva. Miten voit paeta, kun hirviö tietää aina missä olet ja lähestyy sinua vääjäämättä. Miten kukaan voi auttaa sinua, kun sinä olet ainoa joka näkee sen? It Followsin hirviö on kuin jokin hirveä taakka jota kannat harteillasi kunnes lopulta luovutat ja se murskaa sinut. Se on kuin painajainen josta toivot herääväsi, mutta joka ei koskaan katoa. Vaikka voit kertoa miltä sinusta tuntuu, ei kukaan voi täysin ymmärtää tilannettasi ja olet onnekas jos tästä huolimatta edes joku suostuu sinua auttamaan. Se on pohjimmiltaan jotain, mikä löytyy kaikkien kauhun, pelon ja surun tunteiden taustalta. Se on pelottava, koska se on niin totta.

Siinäpä ne. Palataan asiaan sitten joskus ensi viikolla tai jotain!