Kauhulokakuu 2014 a.k.a. Helvetisti Tappoleffoja osa 1: Monstereita monstereita monstereita

Yksi mies. 31 päivää. Kuinka monta elokuvaa?

Hei kaikki rakkaat ihanuudet, on pakollisen Halloween-spämmäyksen aika! Kuten oletan että te kaikki muutkin olette tehneet, minä katselin taas (keskimäärin) yhden elokuvan jokaisena lokakuun kauhuntäytteisenä päivänä. Koska olen jälleen innostunut kirjoittamaan pitkiä ja tylsiä arvosteluja, jaan nämä arvostelut moneen eri postaukseen. Ehkä sen ansiosta ihan jokainen ei myöskään huomaa jatkuvasti viljelemiäni täytesanoja ja muita rasittavia kirjoitusmaneereja. Olen jakanut elokuvat karkeasti eri kategorioihin ihan mieleni mukaan, valituksia lokerointien epäloogisuuksista otetaan ilolla vastaan.

Osa 1: Hassut hurjat hirviöt

Ensimmäisessä osassa tutustumme klassiseen ja vähemmän klassiseen hirviökauhuun. On tietysti totta että käytännössä jokaisen koko maailman historiassa tehdyn kauhuelokuvan pahis on jonkinlainen "hirviö", oli kyseessä sitten sarjamurhaaja, vampyyri, avaruusolento tai vaikka helvetistä noussut demoninen ilkiö. Tähän on nyt koottu monstereita jotka eivät ilmiselvästi osu mihinkään yleiseen hirviökategoriaan.

Koska The Thing (joka tullaan näissäkin arvosteluissa varmasti mainitsemaan vielä monta kertaa) on paras monsterielokuva joka koskaan on tehty, on tämän postauksen elokuvat arvosteltu tähtien sijaan Kurt Russeleina.

Valuva kuolema (The Blob, 1988)

Elokuvien uusintaversioista keskustellessa on aina hyvä pitää takataskussa muutamia esimerkkejä onnistuneistakin remakeista, jos ei muuten niin keskustelun herättämiseksi. Jännittävää kyllä, 80-luku tuntui olevan tämänkin elokuvataiteenlajin kulta-aikaa. Kaikkihan tietenkin muistavat David Cronenbergin puistatusta herättävän Kärpäsen (The Fly, 1986) ja John Carpenterin hei-olen-maailman-paras-elokuvan The Thing - "Se" jostakin (The Thing, 1982), jotka molemmat päihittivät alkuperäisversionsa ja osoittivat että ällöttävän upeilla efekteilläkin voi olla arvoa elokuvanteossa. The Blob tekee tismalleen saman, se on alkuperäistä selvästi ahdistavampi ja näyttävämpi, mutta tuntuu silti olevan hieman unohdetumpi tapaus kuin esimerkiksi edellä mainitut klassikot.

Ei Valuva kuolema mikään mestariteos olekaan, mutta sen esittelemä hirviö on ainakin melko ainutlaatuinen. Avaruudesta putoaa meteoriitti ja sen mukana hyytelöitynyttä mansikkahilloa muistuttava olento. Putoamispaikka sijaitsee lähellä uneliasta pikkukylää mikä osoittautuu melkoiseksi harmiksi kylän asukkaille, sillä avaruudesta saapuneella jälkiruokaherkulla on hemmetin kova nälkä. Ja ikään kuin otuksen ruokahalu ei olisi tarpeeksi ongelmallinen, se myös kasvaa jatkuvasti syödessään. Juonessa on tietenkin enemmän käänteitä kuin pelkästään ihmisten syöminen, ja vaikka ne ennalta-arvattavia ovatkin pitävät ne kuitenkin touhun tarpeeksi mielenkiintoisena loppuun asti. Ei sillä että ihmisiä syövään hyytelöön äkkiä kyllästyisi.

Paskat efektit, näyttää ihan pitsajuustolta

Kuten ennen kuppaisen CGI:n kulta-aikoja oli tapana, on Valuvan kuoleman hirviö- ja kuolemaefekteihin panostettu todella paljon. Hillohirviö nielee ihmisiä sisäänsä ja antaa vatsahappojensa (tai mikä nyt onkaan mörkövastine vatsahapoille) hoitaa loput. Toisin kuin ihminen, on monsteri osittain läpinäkyvä minkä johdosta elokuvan katsoja pääsee nauttimaan useista puolittain sulaneista ja kauhusta vääntyneistä ihmiskasvoista. Muitakin suorastaan klassisia väkivaltakohtauksia on tarjolla, kuten epäonnisen kahvilatyöntekijän vetäminen keittiön lavuaarista alas. Valuva kuolema on yksi niistä elokuvista joka itselleni aiheutti pienenä monia painajaisten täytteisiä öitä.

Jos siis satut olemaan hirviökauhun tai ylipäätään 80-luvun kauhuelokuvien ystävä, on Valuva kuolema ehdottomasti pakkokatsottavaa. Ja on siinä nähtävää kelle tahansa, sillä onhan se yksi parhaista uusintaversioista koskaan. Lopuksi tahdon vielä tehdä tiettäväksi yhden tärkeän seikan: Valuva kuolema on mielestäni paras suomennettu elokuvan nimi koskaan. VALUVA KUOLEMA. Jumalauta.

Dust Devil (1992)

Richard Stanley muistetaan parhaiten kulttiklassikkoelokuvasta Mark 13 - ohjelmoitu tappamaan (Hardware, 1990), ja ilmeisesti sen varjoon jäämisen myötä Dust Devil on päässyt monilta unohtumaan kokonaan. Itsekin päätin katsoa elokuvan puolivahingossa, kun törmäsin Stanleyn nimeen katsoessani The Theatre Bizarre -antologiaelokuvaa (arvosteltu myöhemmin näissä postauksissa) ja muistelin aikoinaan pitäneeni Mark 13:sta. Ja hyvä että törmäsin, sillä Dust Devil on yksi tunnelmallisimpia pitkään aikaan näkemiäni elokuvia.

Elokuva kertoo väkivaltaista miestään pakenevasta naisesta (Chelsea Field) joka ikäväkseen poimii kyytiinsä elokuvalle nimensä antaneen, muotoaan muuttavan liftarin (Robert John Burke). Näin hän tulee joutuneeksi väkivaltaisen murha-aallon keskelle. On heti kyllä myönnettävä, että juoni on itseasiassa elokuvan heikoin osuus, eikä idea "muodonmuuttajahirviöstä" ole tietenkään kovin erikoisen kuuloinen juttu, mutta Dust Devilissä tärkeintä onkin sen välittämä tunnelma.

Outo hevonen

Ja se tunnelma on mitä hämmentävin. Brutaalit murhat, okkultistiset visiot, surrealistiset unet ja loputon aavikko tanssivat sairasta elokuvan muotoon puristettua tanssiaan. Kuvaukseen on otettu innoitusta ainakin Sergio Leonen länkkäreistä, kuvat ovat laajoja, kamera-ajot komeita, loputon (sanoinko jo että aavikkoa näytetään Dust Devilissä TODELLA paljon) aavikko väreilee upeasti ja aina kun säästeliäästi käytetty väkivalta iskeytyy ruudulle, se tekee sen todellisella voimalla. Kaiken lisäksi elokuvaan on vielä kehdattu säveltää mitä loistavinta musiikkia.

Dust Devilistä on oikeastaan paha sanoa mitään (vaikka nyt kirjoitinkin jo omalla mittapuullani keskipitkän arvostelun), koska sen voima perustuu niin vahvasti sen kokemiseen. Ei siis parasta mahdollista bile-katsomista, mutta yksin pimeässä huoneessa katsottuna Dust Devil voi olla vaikuttavin elokuva jonka JUURI SINÄ tänä vuonna vielä katsot!

Splinter (2008)

Kauhuelokuvat tuntuvat olevan indietekijöiden suosiossa, oletettavasti siksi että niitä on tavallaan helppo tehdä. Hyvään draamaan tarvitaan oikea käsikirjoitus ja näyttelijöitä, hyvien toimintakohtausten koreografioiminen on hankalaa ja komediat nyt eivät ylipäätään kiinnosta ketään. Mutta kauhu, siinähän riittää että on hassuja tappoja! Useimmiten näistä lähtökohdista syntyy tietenkin hirveää kurapaskaa, mutta joskus harvoin tekijät onnistuvat pitämään tavoitteensa tarpeeksi alhaalla, että pienet puutteet osaamisessa eivät pääse häiritsemään. Pienistä lähtökohdista voi tällöin syntyä melkoisia mestariteoksia (tiedän että tätä toistellaan kyllästymiseen asti, mutta köh, Evil Dead) tai sitten vain miellyttäviä onnistumisia, kuten Splinter.

Splinter toistaa samaa kaavaa kuin sadat muut kauhuelokuvat. Pieneen tilaan (tällä kertaa bensa-asema) jää jumiin pieni joukko pieniä ihmisiä kun jokin kammottavan kauhea hirvitys tahi kamalan ilkeä ihminen alkaa heitä vainota. Splinterin monsteri on jonkinlainen tauti tai loinen tai yksisoluinen organismi tai jotain vastaavaa, joka tarttuu ilmeisesti pisaratartuntana ja ottaa ruumiin vähitellen valtaansa. Viisaasti hirviötä ei selitetä mitenkään muuten kuin näyttämällä että tapahtumapaikan lähellä on jokin armeijan tutkimusasema tai vastaava. Kliseistä kuin mikä, mutta koska mitään selityksiä ei turhaan anneta eivät tutut ratkaisut pääse häiritsemään.

Paha krapula tai muuten vaan ripuli

Paljoa sanottavaa Splinteristä on toisaalta vaikea keksiä. Se on perushyvä, pienellä budjetilla tehty kauhuelokuva. Sen hirviö on tavallaan aika erikoinen, se aiheuttaa uhreilleen kivuliaan näköistä ruumiin vääntelyä ja pystyy myös korjaamaan isäntäolentoaan vaikkapa sitomalla usean eri ruumiin kappaleita yhteen. Splinter on tarpeeksi pieni ja tarpeeksi hyvin kirjoitettu että sen puutteet eivät juuri haittaa. Hyvä elokuva.

The Cabin In The Woods (2011)

Sanon tämän heti alkuun ettei tarvitse enempää miettiä: en pidä Joss Whedonin kirjoittamista asioista. Buffya en ole koskaan katsonut, mutta kaikki mitä olen herralta nähnyt on ollut täynnä rasittavan mukanokkelaa dialogia ja hahmoja jotka kaikki puhuvat tismalleen samalla tavalla. Oikeastaan uskon että hra Whedon on juuri sellainen tyyppi jota jokainen joko vihaa tai fanittaa, minkä vuoksi kukaan ei tietenkään voi suhtautua hänen teoksiinsa ilman ennakko-oletuksia. Johtuneeko sitten toisesta käsikirjoittajasta Drew Goddardista että en Whedon-inhostani huolimatta löytänyt The Cabin In The Woodsista oikeastaan mitään ärsyttävää. Ei sillä että viiden tähden viihdettä kuten Lostia käsikirjoittanut Goddardkaan välttämättä mikään lempikirjoittajani olisi, mikäli hänestä mitään tietäisin.

Metsäkabiini on kuitenkin kirjoitettu onnistuneen ovelasti. Jopa niin hyvin, että on parempi jos elokuvasta ei ennen sen katsomista juuri mitään tiedä. Koska elokuvan ensimmäinen jippo kuitenkin paljastuu ensimmäisen viiden minuutin aikana, uskallan sen tässä kertoa: The Cabin In The Woods kertoo meille että kaikkien näkemiesi kauhuelokuvien tapahtumat ovat totta, mutta jonkin omituisen kansainvälisen järjestön tai yrityksen masinoimia. Kemikaaleilla teineistä saadaan tyhmiä ja himokkaita ja modernin teknologian ihmeillä kuten räjähteillä saadaan sillat sortumaan yksinäisten metsämökkien ympäriltä.

Jumalan kasvot

The Cabin In The Woods kertoo tarinan yhden tällaisen kauhuelokuvan tekemisestä. Elokuva seuraa kahta eri ryhmää: hylätylle mökille saapuvia teinejä ja näiden teinien kohtaloa ohjailevia tiedemiehiä. Kuten nokkela lukija saattaa huomata, tämä asetelma itse asiassa herättätä enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, mikä onkin elokuvan suurin vahvuus. The Cabin In The Woods antaa auliisti vastauksia kysymyksiin jotka alkavat "miten", mutta siihen "miksi" näin tapahtuu tarjotaan vihjeitä pikkuhiljaa pitkin elokuvaa. Kaikkea tietenkin värittää sarkastinen huumori mikä on juuri sitä mitä Whedonissa inhoan, mutta tällä kertaa asia ei syystä tai toisesta erityisemmin pääse häiritsemään. Ehkä ne vitsit vaan kerrankin ovat hyviä.

Kuten kaikissa parhaissa elokuvissa, hyvän mysteerin kruunaa aina messevä väkivalta. Alkupuolen henkilökohtaisemmasta väkivallasta siirrytään loppuhuipennukseen mennessä totaalisiin verikekkereihin (tekninen termi), joten humoristisuudesta huolimatta ei heikkohermoisimpien kannata Cabin In The Woodsia välttämättä katsoa. Gorehoundit taas saavat varmasti paljon irti jo pelkästään elokuvaviittauksien bongailusta.

Sand Sharks (2011)

Hait tuntuvat olevan jonkinlainen 2010-luvun muotihirviö ja ovat päätyneet jo mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin kuten taistelemaan jättiläiskalmareita vastaan ja tornadojen riepottelemiksi. Kaikkia näitä taideteoksia yhdistää tarkoituksellisen vammaisen käsikirjoituksen lisäksi myös surkeat näyttelijät ja paskat CGI-efektit, mutta ainakin esimerkiksi Sharknado onnistui useassa kohtaan huvittamaan täysin ylilyödyillä ja arkijärkeä uhmaavilla tapahtumillaan.

Ikävä kyllä Shand Sharksissa ei ole mitään muuta hassua tai outoa tai ylilyötyä kuin sen perusidea, joka menee jotakuinkin seuraavasti: on olemassa haita jotka voivat uida hiekassa. Nämä hait sattuvat ilmaantumaan juuri spring breakin aikaan, mikä tietenkin tarkoittaa että teinejä riittää syötäväksi. Ja niin edespäin ja blaa blaa. Jos haluaa nähdä haihupailua niin suosittelen paljon mielummin kahta aiemmin linkittämääni, niistä löytyy molemmista ainakin pari naurunhörähdyksiä ja ylävitosia kirvoittavaa kohtausta. Sand Sharksista ei.

Jug Face (2013)

Hillbilly-kauhu on niin suosittu genre, että sitä on tehty menestyksekkäästi meillä Suomessakin (Kuutamosonaatti, 1988). Jug Face pureutuu kyseiseen genreen hieman tavallisuudesta poikkeavasta näkökulmasta, sillä tällä kertaa pääosassa ovat landepaukut itse. Mistään Tucker & Dale vs. Evil (2010) -tyylisestä komediallisesta splättäyksestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Jug Face on hyvin pienimuotoinen ja jopa surumielinen katsaus omituisen junttikultin elämään.

Jug Facen keskipisteessä on jossain Amerikan Yhdysvaltojen perämetsissä asustava, ehkä kymmenen ihmisen kokoinen kyläyhteisö, joka palvoo salaperäistä kylän laidalta löytyvää kuoppaa. Tähän palvomiseen kuuluu olennaisena osana rituaali, jossa yhteisön pakollinen vähämielinen jäsen joutuu kuopan valtaan ja valaa transsinsa aikana savesta ruukun, jonka kylkeä koristavat yhden kyläläisen kasvot. Tämä kyläläinen sitten uhrataan ensi tilassa valuttamalla hänen verensä suoraan montun pohjalle. Elokuvaan kehitettyyn mytologiaan on nähty jopa vaivaa, eikä "lol tapetaan porukkaa tappamisen ilosta" ole missään vaiheessa touhun koko pointti.

Aika näköinen

Tarinaltaan elokuva on yksinkertainen: eräänä päivänä eräs kylän nuorista tytöistä (Lauren Ashley Carter) löytää omat kasvonsa uunituoreesta purnukasta ja piilottaa sen. Tämän vuoksi montun pohjalla elävä hirviö herää ja alkaa ottaa porukkaa hengiltä. Välillä tarina hapuilee vähän outoihin suuntiin kun mukaan ilmestyy myös metsässä kummittelevia entisiä kyläläisiä, mutta kuopan mysteeri ja sen ympärille koottu mytologia eivät missään vaiheessa unohdu.

Katsantokannasta riippuen joko virkistävästi tai harvinaisen ärsyttävästi mitään ei oikeastaan selitetä auki missään vaiheessa. Alkutekstijakson aikana nähdään kyllä animaatio joka tavallaan selittää kuoppakultin synnyn, mutta käytännössä elokuvan alkaessa kultti elää metsässä omaa elämäänsä ja niin se tekee elokuvan loputtuakin. Itse pidin ratkaisusta suuresti, ja Jug Face tuntuukin kokonaisuudessaan ikään kuin dokumentaariselta katsaukselta näiden omituisten ihmisten jokapäiväiseen elämään. Miellyttävää kyllä, tässä onnistutaan ilman tympeitä found footage -kikkailuja. Pieni, sympaattinen ja synkkä elokuva. Suosittelen!

It Follows (2014)

It Follows on jokainen viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ilmestynyt teinikauhuelokuva puristettuna kokoon ja tislattuna niin, että jäljelle jää vain noiden elokuvien teemat ja tunnelma uudelleen lihaksi tulleena. Mikäli tuo kuulostaa totaaliselta skeidalta (mitä se onkin, halusin vaan keksiä jotain villiä ja nokkelaa), voi sen lukea myös näin: It Follows on yksi viimeisen kymmenen vuoden parhaita kauhuelokuvia. It Follows jättää klassisesta "teiniseksi johtaa ikävyyksiin"-teemasta jäljelle vain kirjaimellisesti juuri sen. 19-vuotias Jay (Maika Monroe) harrastaa seksiä, mikä saa salaperäisen, muille näkymättömän demonisen voiman haluamaan hänet hengiltä. Jayn onneksi ja katsojan kauhuksi tuo olento on tuskallisen hidas. Se voi vain kävellä hitaasti kohti uhriaan, mutta se ei ikinä lopeta, sitä ei voi tappaa, ja se löytää sinut aina. Tästä yksinkertaisen nerokkaasta alkuasetelmasta sitten väännetään melkoisia hitaan kauhun hetkiä.

It Follows tuntuu yhtä aikaa parodisoivan ja kunnioittavan teinislashereita, lähinnä koska idea hirviöstä joka vaan kävelee ja kävelee kohti on oikeastaan todella hupsu. Parodisen oloisesta asetelmasta huolimatta elokuvassa ei varsinaisia komedisia elementtejä ole lainkaan, vaan kaikki esitetään täysin vakavalla naamalla. Onneksi niin, sillä tällaisena It Follows on yksi kuumottavimpia elokuvia jonka muistan pitkään aikaan nähneeni. Kauhu ei perustu juurikaan äkkinäiseen säikyttelyyn vaan hitaasti kasvavaan ahdistukseen, sillä koskaan ei tiedä mistä ja milloin olento alkaa taas lähestyä. Elokuva onkin täynnä loistavia kohtauksia, joissa kuvan taka-alalla voi nähdä jonkun kävelevän hitaasti Jayta kohti, ilman että tilanne koskaan johtaa mihinkään.

Mitä että?

Ilahduttavasti myös elokuvan hahmot on kirjoitettu tavallisuudesta poikkeavan fiksuiksi. Jay kertoo ystävilleen mitä on tapahtunut jo ennen kuin itsekään kunnolla uskoo kenenkään häntä seuraavan, ja hänen ystävänsä käyttäytyvät kuten hyvien ystävien voisi olettaa: he eivät ehkä usko Jayta, mutta päättävät silti auttaa tätä koska näkevät tämän olevan peloissaan. Ja lopulta kun asian vakavuus alkaa selvitä, he yrittävät ensin paeta ja huijata hirviötä, ja tämän epäonnistuessa päättävät yrittää sen päihittämistä. Yksikään hahmoista ei ole täysin turha vässykkä tai muutenkaan rasittavan ylilyöty stereotyyppi, vaan hahmot tuntuvat aidoilta teineiltä.

Teinikauhusta napataan tietenkin muitakin elementtejä kuin teinit ja kuolematon vainolainen. Aikuisia ei elokuvassa nähdä minkäänlaisina toimijoina, ja vain muutamassa kohtauksessa muut kuin teini-ikäiset edes puhuvat sanaakaan. Päähenkilöiden vanhemmat kuvataan saamattomina ja lapsistaan välittämättöminä, eikä poliisista tai opettajista juuri ole apua näkymättömän monsterin nappaamisessa. Muutenkin tunnelma on jatkuvasti lähes sadunomainen, sillä It Follows tuntuu sijoittuvan johonkin määrittelemättömään aikaan jossa moderni kannettava teknologia kohtaa mustavalkoiset televisiot ja Dostojevskiä lukevat teinit.

Loppujen lopuksi It Followsin vaikuttavuus on täysin sen varassa miten hyvin katsoja pystyy hyväksymään elokuvan esittämän tilanteen. Hitaasti lähestyvä ja tavallisen ihmisen näköinen hirviö on hassu, mutta jos sen pystyy ottamaan tosissaan on tilanne tietenkin harvinaisen karmiva. Miten voit paeta, kun hirviö tietää aina missä olet ja lähestyy sinua vääjäämättä. Miten kukaan voi auttaa sinua, kun sinä olet ainoa joka näkee sen? It Followsin hirviö on kuin jokin hirveä taakka jota kannat harteillasi kunnes lopulta luovutat ja se murskaa sinut. Se on kuin painajainen josta toivot herääväsi, mutta joka ei koskaan katoa. Vaikka voit kertoa miltä sinusta tuntuu, ei kukaan voi täysin ymmärtää tilannettasi ja olet onnekas jos tästä huolimatta edes joku suostuu sinua auttamaan. Se on pohjimmiltaan jotain, mikä löytyy kaikkien kauhun, pelon ja surun tunteiden taustalta. Se on pelottava, koska se on niin totta.

Siinäpä ne. Palataan asiaan sitten joskus ensi viikolla tai jotain!