Tervetuloa takaisin! Tällä kertaa olemme katsoneet elokuvia joiden sisältö liittyy jollain tapaa saatanallisuuteen tai okkultismiin, tai joissa ihmisiä riivataan tavalla tahi toisella. Yhtään manauselokuvaa en harmi kyllä tällä kertaa tullut katsoneeksi. Tuli myös katsottua pelkästään viimeisen viiden vuoden sisään ilmestyneitä elokuvia, eli mitään klassikoitakaan ei tästä postauksesta löydy.
Koska suomalainen okkultismi ainakin aikanaan henkilöityi täysin yhteen mieheen, on tämän postauksen elokuvat arvosteltu tähtien sijaan Pekka Siitoinina. Ja saahan Pekkaan viittaamalla myös keltä tahansa kauhufanilta cool guy -krediittejä, kyllä niille aina käyttöä löytyy!
Drag Me To Hell (2009)
Vanha kauhukujeilija
Sam Raimi erehtyi jossain vaiheessa ohjaamaan kaiken maailman humpuukia kuten trikoopelle-elokuvia, mutta palasi vihdoin vuonna 2009 juurilleen ohjaamalla klassisen mallisen perseilykauhuelokuvan Drag Me To Hell.
Evil Deadista (1981) kuluneiden 28 vuoden aikana ovat Raimin tavaramerkit hioutuneet hieman massaystävällisemmiksi. Osittain tämä on hyvä juttu, esimerkiksi näyttelijät ovat tällä kertaa oikeasti hyviä näyttelijöitä, mutta harmillisesti poissa ovat myös kekseliäs kameratyöskentely ja ennen kaikkea ne mahdottomat siistit käytännölliset efektit.
Onneksi kuitenkin se tärkein, eli kauhun ja komedian toimiva yhdisteleminen on edelleen läsnä. Painostavaa tunnelmointia ja totaaliseksi perseilyksi yltyvää slapstickiä yhdistelevä Drag Me To Hell on Raimin aiemmista tuotoksista ehkä lähimpänä
toista Evil Deadia (1987), mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Ainakin henkilökohtaisesti pidän Drag Me To Hellin huumoria ihan onnistuneena. Touhu on ajoittain juuri sopivan aivovammaista, kun mustalaisnoidan kiroamaksi joutuva Christine (
Alison Lohman) joutuu esimerkiksi ilkikurisen nenäliinan hyökkäyksen kohteeksi.
 |
| Naama radioon |
Tarina noin ylipäätään on toki hyvin yksinkertainen. Pankissa työskentelevä Christine ei anna jatkoaikaa lainanmaksuun vanhalle mustalaiselle (
Lorna Raver) ja joutuu tämän vuoksi kirotuksi. Kirotuksi joutuminen tarkoittaa, että Christineä vainotaan kolme päivää ja sitten hänet noudetaan Helvettiin palamaan ikuisessa tulessa, tai mitä nyt Helvetissä onkaan tapana touhuta. Nuo luvatut vainoamiset ovat kuitenkin juuri sellaista hieman ilkikurista peeloilua mitä Raimilta sopii odottaakin, joten miksi valittaa. Hyvä kaljoitteluelokuva!
The Shrine (2010)
Haukkukaa pinnalliseksi, mutta minulle elokuvan ulkonäöllä on väliä. Tajusin tämän taas erityisen hyvin katsoessani The Shrineä, jonka on pakko olla kliinisimmän näköinen elokuva kauhuelokuvien historiassa. Kuvaus on tylsää, maisemia ei näytetä kunnolla, näyttelijät ovat ihan liian kauniita, efektit ovat laimeita musiikki on mitäänsanomatonta ja varmaan värimäärittelykin (en minä näistä teknisistä asioista tiedä) on yhtä tyhjän kanssa. Lyhyesti sanottuna: koko elokuva näyttää todella luotaantyöntävältä.
On oikeastaan harmi että The Shrine näyttää niin tympeältä, koska paremmalla ulkonäöllä se voisi olla jopa erinomainen elokuva. Sen juoni kertoo ryhmästä nuoria journalisteja jotka kuulevat kultista jonka väitetään käyttävän menoissaan Ihan Oikeita ihmisuhreja. Skuupin perässä nuoret sankarimme matkustavat geneeriseen Itä-Euroopan Maahan ja päätyvät tutkimaan Uhkaavan Pienen Kylän liepeillä leijailevan Omituisen Sumun mysteeriä. Sitten paetaan demoneita ja kulttilaisia ja estetään maailmanloppua ja vaikka mitä. Elokuvaan on todellakin kirjoitettu tarpeeksi kääneitä eikä toiminta missään vaiheessa hidastu, mutta silti sitä ei huvita katsoa kun se kaikki tapahtuu niin tympeän näköisessä elokuvassa.
 |
| Naama radioon |
Tästä voinee siis päätellä, että jos uskot että itseäsi ei elokuvan tympeä ulkoasu häiritse, voit lisätä antamaani arvosanaan yhden tai kaksi tähteä. Pahoittelen pinnallisuuttani.
The Violent Kind (2010)
Sekamelska. The Violent Kind yrittää olla yhtä aikaa ainakin Evil Dead,
End of Days,
Sons of Anarchy,
The Strangers (tai mikä onkaan juuri sinun lempi home invasion -elokuvasi) ja varmaan joku rockabillyleffa, eikä onnistu olemaan yhtään mitään. Ei sillä, käsikirjoittajina on toiminut villisti
The Butcher Brothersiksi itsensä nimennyt kaksikko, joten turha kai odottaa mitään erityisen päätä räjäyttävää.
The Violent Kind kertoo prätkäjengiläisistä jotka lähtevät syrjäiselle kartanolle (voi että!) juhlimaan jonkun äidin syntymäpäivää. Mökillä yksi porukan naisista joutuu jonkinlaisen riivauksen kohteeksi (huhhuh!) ja alkaa käyttäytyä varsin väkivaltaisesti muita jengiläisiä kohtaan (auts!). Kuulosti tuo kaikki jännittävältä tai ei, helvetin tylsää ja tuhannen kertaa ennenkin nähtyä se on.
 |
| Naama radioon |
Kun riivatun petonaisen verentahrimia kasvoja on tuijoteltu jonkin aikaa, saadaan kuitenkin käänne aikaiseksi kun taloon hyökkää ryhmä 50-luvulta karanneita torttutukkia joilla on hyytävän swägin lisäksi oikein hauskat nimet (mm. Murderball, Pussywagon ja Vernon). Tässä vaiheessa The Violent Kind muuttuu vihdoinkin oikeastaan aika hyväksi, koska melkein koko loppuelokuva koostuu lähinnä 50's-rasvatukkastereotyyppien hassusta sanailusta ja elokuvan tunnelma muuttuu täysin absurdiksi. Harmi kyllä tämä erinomainen osuus on ehkä 20 minuuttia muuten umpitylsästä elokuvasta.
Here Comes the Devil (Ahí va el diablo, 2012)
Koska en noin keskimäärin tiedä elokuvista paljoakaan, on Meksikon kauhuskene minulle melkoisen vieras. Here Comes the Deviliä on kuitenkin ainakin jonkin verran kehuttu, joten tällainen kulttuuri-imperialistikin uskalsi sen katsoa (en tiedä mitä selitän, kunhan yritän olla vitsikäs). Oli miten oli, omasta mielestäni Here Comes the Devil on lähinnä sekava kokoelma erilaisia kauhun alagenrejä eikä juoni koskaan oikein päädy mistään mihinkään. Pariskunnan lapset katoavat sysisynkälle kauhuvuorelle ja löytyvät seuraavana päivänä, mutta hupsista, eivät olekaan enää ihan samanlaisia kullanmuruja kuin vaellukselle lähtiessään. Sitten joku jo kuolee ja lastenhoitaja on kauhuissaan.
Ohjaaja-käsikirjoittaja
Adrián García Bogliano sekoitaa elokuvan juoneen ainakin vigilantismia, riivaajakauhua, pelottavia lapsia ja jopa Lovecraft-henkistä "en edes pysty kuvailemaan mitä näin"-dialogia. Tunnelma vaihtelee väkivaltaisesta rähisemisestä yrityksiin luoda jonkinlaista syvempää ahdistuksen tunnetta katsojassa, mutta molemmat ääripäät ovat elokuvassa liian irrallisia että niistä saisi mitään irti. Lopputulos tuntuukin lähinnä klassiselta "sillisalaatilta".
Evil Dead (2013)
Lisää remake-äksöniä, ja toisin kuin
edellisessä postauksessa ylistetyt The Thing, Kärpänen ja Valuva kuolema, on
Evil Deadin remake yksi turhimpia ja väsyneimpiä uusintaversioita jonka olen ikinä nähnyt. Juoni on tismalleen sama:
1. läjä teinejä syrjäisellä mökillä
2. joku tampio lukee ääneen Necronomiconista vaikka kirjan sivuilla erikseen kielletään
3. kuolleet nousevat eloon ja elävät kaatuvat kuolleiksi.
En nyt aio vertailla elokuvia toisiinsa tai meuhkata alkuperäisen erinomaisuudesta, vaan keskityn lyhyesti kertomaan mikä tässä uudessa visiossa on mielestäni pielessä.
Kevyesti suurin ongelma on elokuvan vakavuus. Uusi Evil Dead on ehkä väkivaltaisin 2000-luvulla ilmestynyt mainstream-kauhuelokuva, mutta silti olevinaan ihan helvetin tärkeä ja totinen. Tämä yritys shokeerata pelkästään inhottavuuksilla pudottaa elokuvan käytännössä samaan kastiin surkeimpien goreporno-elokuvien kanssa, sillä ensimmäisen tunnin aikana elokuvan koko sisältö on ihan kirjaimellisesti pelkkä lähikuvissa esitetyillä viiltohaavoilla mehustelu. Vasta viimeisessä näytöksessä elokuvaan ilmaantuu mukaan sen kovasti kaipaamaa huumoria (ja moottorisaha!), ja sentään vähän katselunautintoa saadaan pelastettua.
 |
| Naama radioon |
Tietenkin myös hahmot ovat ärsyttäviä ja kuvaus perustylsää. Käsikirjoituksessakaan ei juuri koukkuja ole, kunhan veri lentää. Voisihan tästä valittaa enemmänkin mutta yhtä tyhjän kanssa se olisi. Uusintaversiot ovat nyt selvästi muotia ja on Evil Dead ainakin verisempi kuin keskiverto kauhuremake. Turha elokuva se on silti.
Wolfcop (2014)
Wolfcop on kunnon high concept -roskaa, genre jota ei sitten 80-luvun ole pahemmin taidettu tehtailla. Ja nyt kun kirjoitin tuon lauseen niin tahdo pysähtyä hetkeksi ja todeta erään seikan: vaikka monesti hehkutan 80-luvun elokuvia, en todellakaan ole sitä mieltä että sen jälkeen ei olisi tehty loistavia elokuvia. 80-luvun elokuvista ihan yhtä suuri prosentti on täyttä
tyyppi seiskan ripulipaskaa kuin nykyisistäkin, mutta koska huonoimmat menneisyyden elokuvat ovat jo niin unohdettuja että niitä on mahdotonta saada käsiinsä vahingossa (tai välillä vaikka haluaisikin), vääristyy kuva menneiden vuosikymmenten elokuvista väistämättä. Toki on myönnettävä että 80-luvulla tehtiin mielestäni keskimäärin enemmän ihan rehellisesti HAUSKOJA elokuvia, kun 90-luku sitten oletettavasti laman ja ties minkä vuoksi alkoi tehdä kaikista masentuneita ja post-moderneja.
Nyt kun tämä on saatu selvitettyä, voimme palata Wolfcopin pariin. Sen korkea konsepti on poliisi (
Leo Fafard), joka kammottavien okkultististen menojen uhriksi jouduttuaan muuttuu ihmissudeksi. Sudeksi muuttuminen ei kuitenkaan muuta poliisiherran harmittavia paheita miksikään, joten koko elokuvan ajan ryypätään viinaa, pannaan naisia ja tylytetään roistoja verisesti. Missään ei tietenkään juuri ole tolkkua ja se onkin Wolfcopin suurin vahvuus, sillä se todellakin on täynnä juuri sitä iloa mitä mainitsin 80-luvun elokuvissa mielestäni olleen.
 |
| Naama radioon |
Tietenkin Wolfcopissa on myös helvetisti väkivaltaa, mutta se ei harmi kyllä ole elokuvan vahvimpia osuuksia. Suurin osa siitä, mitä tällaisessa elokuvassa pitäisi nimenomaan näyttää äärimmäisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti, piilotetaan pois sopivien leikkausten avulla. Ilahduttavasti kaikki mikä näytetään on sentään toteutettu vanhan liiton käytännöllisillä efekteillä, mistä tällainen CGI-inhoaja antaa ainakin yhden lisätähden milloin tahansa.
Toisin sanoen: Wolfcop ei ole täydellinen elokuva, mutta se on hemmetin hauska ja nautittava. Pienet notkahdukset eivät haittaa, kun kahden minutin päästä taas näkee ihmissuden juomassa kaljaa tai alastomat tissit tai kaaressa lentävää verta tai hölmöjä susisanaleikkejä. Vaikka olenkin tällainen spurgupartainen post-ironinen hipsteri, haluan aina joskus pitää myös hauskaa!
Tällä kertaa olikin suurin osa leffoista aika paskoja. Katsokaa kuitenkin ainakin Wolfcop heti kun mahdollista, siitä tulee hyvä olo! Nähdään taas vaikka ensi viikolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti