Eli mitäpä sitä turhia jaarittelemaan, täältä ne tulevat. Varokaa kuitenkin kummituksia ja luurankoja nämä arvostelut luettuanne, ja pitäkää valot päällä nukkuessanne! Ja muistakaa jakaa tämä kirjoitus myös kaikille kavereillenne, muuten häviätte huomenna Kakkospokeriin 6 euroa ja paras ystävänne kompastuu matkalla töihin.
Elokuvat on listattu tähän siinä järjestyksessä kuin ne katsoin.
Turbo Kid (2015)
Mainio elokuva! Turbo Kid on minibudjetilla toteutettu kunnianosoitus kaikkien rakastamille post-apokalyptisille hiekkakuoppaelokuville (esim Mad Max, josta joku on ehkä kuullut). Se kertoo vain Kidinä tunnetusta nuoresta pojasta (Munro Chambers), joka kulkee ympäri tuhon jälkeistä jättömaata, keräilee sarjiksia ja joutuu epähuomiossa mukaan superilkeän Zeuksen (Michael Ironside) psykoottisen valtapelin kohteeksi. Turbo Kid ei ole millään tasolla mestarillinen ja se tuntuu 13-vuotiaan käsikirjoittamalta, mutta se jättää niin häkellyttävän hyvän fiiliksen että mahdotonta siitä on olla pitämättä. Törkeän överiä väkivaltaa riittää myös, tosin efekteissä haiskahtaa välillä vähän turhan paljon CGI. Suositus joka tapauksessa!
House of the Devil (2009)
Ihan hyvä elokuva! House of the Devil on pätevästi tehty kunnianosoitus klassisille 70- ja 80-luvun okkultistisille kauhujännäreille. Köyhä opiskelija Samantha (Jocelin Donahue) ottaa vastaan yhden illan keikan rikkaan perheen lapsenvahtina, mutta heti alusta lähtien on selvää että talossa ei ole ihan kaikki kunnossa. Enempien kertominen menisikin sitten spoileriksi. Elokuvan suurimmaksi ongelmaksi muodostuu sen epäonnistuva yritys luoda jatkuvasti tiivistyvää jännitystä. Katsojalle näytetään toki huolestuttavia asioita, mutta Samantha ei niistä itse tiedä vaan tuntuu loppua kohden sekoavan lähes ilman syytä (vaikka tietenkin lopulta syytä onkin, SPOOOOILER). Muutoin House of the D on kyllä varsin pätevää työtä ja ohjaaja-käsikirjoittaja Ti West on selvästi hyvin genretietoinen veikkonen. Varsin kertakatsomisen arvoinen!
Gremlins (1984)
Haamujengin jälkeen kenties se ikonisin 80-luvun kauhukomedia. Hyvää tarkoittava keksijä Randall (Hoyt Axton) ostaa pojalleen Billylle (Zach Galligan) joululahjaksi söpön pikku otuksen nimeltä Gizmo. Kaikkien harmiksi Gizmo ei vain ole kovin helppo lemmikki, vaan sen hoitamiseen kuuluu hankalia kieltoja: sitä ei saa altistaa kirkkaalle valolle, sitä ei saa kastella, eikä sitä saa ruokkia puolen yön jälkeen. Luonnollisesti kaikkia kieltoja rikotaan noin kymmenen minuuttia Gizmon taloon saapumisen jälkeen. Mitään hyvää ei tälläkään kertaa sääntöjen rikkomisesta seuraa (pysykää koulussa, lapset!) vaan pian koko perheen asuttama pikkukylä on täynnä helvetin ilkeitä ja rumia limanuljaskahirviöitä.
Gremlins lienee yksi täydellisimpiä Jungilaisen 'varjon' ilmentymiä elokuvahistoriassa, ja olen kovin ihmeissäni jos kukaan ei ole aiheesta väitöskirjaa tehnyt. Nimikkoriiviöt tekevät kaikkea sitä mitä ihmiset tavallisesti kaihtavat ja pitävät outona tai moraalittomana: tappavat, tappelevat, ryyppäävät, ahnehtivat ruokaa, tupakoivat, panevat, kaahailevat autoilla ja traktoreilla, paskovat kaikki paikat, pukeutuvat täysin käsittämättömiin vaatteisiin ja tietenkin nauraa räkättävät jatkuvasti näitä säädyttömyyksiä harrastaessaan.
Mutta eihän tässä tietenkään mistään filosofisesta merkkiteoksesta ole kyse. Gremlins on kauhukomedia ja täydellinen sellainen. Riiviöiden rällästystä säestetään hassunhauskoilla efekteillä ja lystikkäällä kohelluksella. Käsikirjoitus on mainio, pienestä alkava kaaos eskaloituu loppua kohden varsin apokalyptiseksi sekoiluksi. Lauseella sanoen: jos joku ei ihan oikeasti ole vielä tätä nähnyt, niin ehdotan että katsotte JUST NYT.
Gremlins 2 - uusi pesue (Gremlins 2, 1990)
Perinteiseen jatko-osatyyliin Gremlins 2 on kaikkea mitä ensimmäinenkin, mutta ENEMMÄN! Epäperinteiseen jatko-osatyyliin Gremlins 2 on oikeastaan varsin hyvä. Huumori ei ole ihan yhtä osuvaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta riiviöiden sekoilu vedetään vielä yhtä vaihdetta isommalle esimerkiksi geenimanipuloiduilla friikkiversioilla tutuista limanuljaskoista. Satiirin kohteena on ensimmäistä osaa selkeämmin se aina yhtä pelottava moderni maailma kaikine ropoottikotkotuksineen, mikä saa elokuvan välillä vaikuttamaan jonkun äreältä isoisältä, mutta muuten homma toimii ja perseily on edelleen erittäin korkeatasoista. Kannattaa katsoa tämä heti ensimmäisen perään, eli JUST MELKEIN NYT.
Knock Knock (2015)
Vihaan kaikkia aiemmin näkemiäni Eli Rothin elokuvia todella paljon. Myönnettäköön, se tarkoittaa vain Hostelia ja Cabin Feveriä, mutta molemmat ovat niin mukamas kekseliäitä ja KAMALAN RANKKOJA että ihan vihaksi pistää. Huolimatta tästä faktasta minä näköjään edelleen katselen miehen tekemisiä ja mikä erikoisinta, en lainkaan vihaa Knock Knockia. Itse asiassa taisin jopa vähän pitää siitä!
Knock Knockin juoni on vekkulin järjetön: onnellisesti naimisissa olevan Keanu Reevesin perhe on lomalla ja tämän ovelle ilmaantuu kaksi varsin viehättävää, eksynyttä neitokaista (Lorenza Izzo ja Ana de Armas). Illan aikana kaksikko viettelee Keanun ja sitten kolmikko harrastaa ties mitä haureuksia, mutta aamulla paljastuukin tilanteen todellinen laatu: neidit väittävät olevansa alaikäisiä ja alkavat kiristää talon isäntää etteivät kertoisi asiasta pollareille. Loppuelokuva onkin sitten aivan pöyristyttävän ääliömäistä sekoilua kun ahdistelijat pistävät taloa paskaksi ja Keanu ei voi muuta kuin huutaa kanavoiden Nick Cagea Wicker Manissa. Oikeastaan koko leffassa ei varsinaisesti ole mitään erityisen hyvää (saati isommin järkeä), mutta Keanun ylinäyttely pitää homman ihanasti kasassa. Toki häntä ahdistelevien naisten toiminta käy jatkuvasti uhkaavammaksi ja vaarallisemmaksi, mutta sitä on hieman vaikea ottaa tosissaan kun Matrixin Neo huutaa vieressä I COULD DIE!!! Hyvä kaljoitteluleffa!
Night of the Demons (1988)
Näitä arvosteluja lukiessa tulee varmaan sanomattakin selväksi että minulle mieluisin elokuvagenre ovat komedialliset kasarikauhut. Minun onnekseni genre oli tuolla vuosikymmenistä kauneimmalla erinomaisen suosittu (kommenttivinkki tähän: "ai kasarikauhut oli 80-luvulla suosittuja lmao!!"), joten katsottava ei maailmasta ihan heti lopu. Night of the Demons edustaa genreä aidoimmillaan ja on kaiketi jonkinlaisen klassikonkin maineessa, joten hieman nolottaa myöntää että katsoin sen vasta nyt ensimmäistä kertaa. En ole kyllä koskaan nähnyt Kummisetääkään mutta se hävettää paljon vähemmän.Tämä virhe on nyt kuitenkin korjattu ja Demoninen yö on katsottu. Ja jumalauta se oli kyllä kaikkea mitä toivoinkin! Se on uskomattoman juustoinen ja viehättävän väkivaltainen, siinä on yksi siisteimmistä alkutekstijaksoista jonka olen pitkään aikaan nähnyt, siinä ei ole juonta nimeksikään (riivattu talo johon eksyy teinejä. The end.) ja siinä on Linnea Quigley alasti. Toisin sanoen siinä on hyvin vähän mitään mistä minä EN pitäisi. Ja... noh, tästä on taas oikeastaan turha sanoa juuri mitään muuta. Night of the Demons on elokuva juuri tällaisten elokuvien katsojille, eikä se siitä muuksi muutu. Ja varmaan olenkin ainoa joka ei sitä jo aiemmin tiennyt. Peace!
Possession (1981)
Huh! Possession on elokuva josta kannattaa varmasti lukea viisaampien ihmisten kirjoituksia kuin minun, enkä ole ihan varma mitä tästä edes uskallan sanoa. Ainakin ennen lopullista tuomiota lienee pakko katsoa leffa toiseen kertaan, sillä mistään aivan yksinkertaisesta teoksesta ei ole kyse. Possession kertoo Markista ja Annasta (Sam Neill ja Isabelle Adjani). Mark kuvittelee heidän olevan onnellisesti naimisissa, mutta Anna ilmoittaa yllättäen haluavansa erota. Markille paljastuu että Anna on jo pitkään pettänyt häntä ja että heidän liittonsa ei olekaan ollut aivan sellaista auvoa kuin hän on kuvitellut. Tästä premissistä sitten upotaankin niin syviin vesiin pohdiskelemaan rakkautta, naisen seksuaalisuutta ja elinolosuhteita rautaesiripun molemmin puolin, että minä en uskalla analyysiä antaa. Suosittelen itse kutakin katsomaan elokuvan itse (ja kertomaan sitten minulle!)
Ulvonta (The Howling, 1981)
Gremlinsin jälkeen jäi kova Joe Dante -nälkä, ja mikäs siihen paremmin auttaisi kuin The Howling! The Howling on hyvin perinteinen ihmissusielokuva, ja ehkä juuri siksi niin perkeleen mainio. Karen (Dee Wallace) on reportteri, joka traumaattisen kohtaamisen jälkeen lähetetään hermolomalle syrjäiseen lomaparatiisiin. Pian paikalle saapumisen jälkeen tietenkin selviää, että kaikki paikan asukit eivät välttämättä ole ihan sataprosenttisesti ihmisiä. Kuten todettua, The Howling on hyvin perinteinen lykantrooppiraina, ja vaikka Dante tunnetaan monista humoristisemmista elokuvistaan, Howlingista ei huumoria juuri löydy. Tämä ei kuitenkaan ole haukku, sillä elokuva on äärimmäisen ensiluokkaista työtä. Etenkin se tärkein, eli hukkaefektit ovat mainioita. Ihmissudet eivät koskaan ole olleet minulle niitä mieluisimpia kauhuelokuvamörköjä, mutta Howling on kyllä Tosi Hyvä!
Piru naapurissa (The 'Burbs, 1989)
The Howlingin jälkeen jäi kova... haha, kyllähän te tiedätte! Piru naapurissa onkin sitten Danten tuotannossa selvästi enemmän komedia kuin kauhuelokuva, mutta temaattisesti se sopii tämän lokakuisen elokuvamaratonin sekaan mainiosti. Burbsin pääosassa on stressaantunut perheenisä Ray (Tom Hanks) joka haluaisi viettää ansaitun lomansa vain istuen kalja kädessä kuistillaan lehteä lukien. Mutta kun naapuriin on muuttanut niin helvetin outoa sakkia (ulkomaalaisia ja kaikkea!), niin pakkohan niitä on alkaa yötä myöten kytätä. Ja vähän siinä sitten alkaa epäilys herätä että ne sakemannin mokomat ovat ties mitä saatananpalvojia.
Juonellisesti 'Burbsissa ei kamalan paljoa tapahdu, mutta sen tärkein juttu onkin sen lystikäs lähiö-satiiri. Kaikki naapuruston asukkaat ovat jonkin sortin stereotyyppejä. Löytyy vaimoa (tai siis "muijaa") ärsyttävä kaljamahainen kaveri, asehullu sotaveteraani (ja tämän superhottis vaimo), kaikkia inhoava rikas snobi ja kaikkeen ironisesti suhtautuva teini. Ja sitten tietenkin ne UUDET ASUKKAAT! Jos The 'Burbs ei olisi niin hauska, se alkaisi varmaan ahdistamaan, sillä sen kuvaus pakkomielteisesti naapureitaan kyttäävistä, elämäänsä kyllästyneistä keski-ikäisistä on välillä turhankin osuva. Onnistunut elokuva, siis!
Sleepaway Camp (1983)
Viiltelyelokuvat (slasher) ovat kaikkien kauhufanien suosiossa, vaikka tietenkin nähtyään yhden on tietyssä mielessä nähnyt ne kaikki. Totuus on kuitenkin aina yksinkertaistuksia ihmeellisempää ja niin on myös Sleepaway Campin tapauksessa. Se on totaalisen geneerinen teinientappoelokuva, jossa ahdistunut (esi?)teinityttö Angela (Felissa Rose) lähetetään serkkunsa kanssa hilpeälle kesäleirille. Leirillä kersat käyttäytyvät niinkuin vain kersat osaavat, eli ovat jatkuvasti helvetin mulkkuja ja kiimaisia. Sitten joku ryhtyy pistämään porukkaa kylmäksi.
Sleepaway Campista tekeekin minun nähdäkseni klassikon sen pakollinen twisti. Elokuvan lopussa tarjottava käänne, ja etenkin sen aivan viimeinen kuva jonka päälle lopputekstit alkavat vyöryä on niin häkellyttävä, perverssi ja mieleenpainuva, että pelkästään sen ansiosta koko leffa kannattaa todellakin katsoa. Ja on siinä ihan ookoo tappojakin.
Event Horizon (1997)
Event Horizonilla on kaiketi nykyään jonkinlainen kulttimaine, mutta pidän sitä silti yhtenä aliarvostetuimmistä kauhuelokuvista koskaan. Ihan vain siis siksi että sehän on itse asiassa heti Alienin jälkeen paras avaruusalus-kauhuelokuva mikä koskaan on tehty! Alus nimeltään Event Horizon on ihmiskunnan väsymättömien ponniskelujen tulos, kaikkien aikojen edistyinein käymättömien korpimaiden kyntäjä joka pystyy liikkumaan valoa nopeammin luomalla portin paikasta toiseen aika avaruutta taivuttamalla. Neitsytmatkallaan alus kuitenkin katoaa ja ilmestyy takaisin vasta vuosien kuluttua. Ja missäkö se on tämän ajan ollut? Kuunnelkaahan lapset tarinaa: se on käynyt HELVETISSÄ. Siis siellä minne tekin joudutte jos ette katso tätä elokuvaa mahdollisimman pian. En ihan oikeasti keksi montaakaan elokuvaa jossa olisi yhtä (KIRJAIMELLISESTI) saatanan asiallinen taustatarina. Avaruusalus kävi Helvetissä. Ajatelkaa nyt, jumalauta!
Tietenkään Helvetistä ei tulla takaisin tuomatta vähän Helvettiä meille päin, niinpä Event Horizonia pelastamaan lähetetty työryhmä kohtaa sen kyydissä melko lailla kummallisia asioita. Alienilta lainataan todella paljon ja samaan tapaan Event Horizonkin on eräänlainen kummitustaloelokuva, se talo nyt vaan sattuu olemaan massiivinen avaruusalus
Tiedän että näin 2010-luvulla asioista pitäminen ei ole erityisen coolia, mutta en vain pysty piilottelemaan rakkauttani tätä elokuvaa kohtaan. Toisin kuin muista ohjaajanero Paul W.S. Andersonin elokuvista, Event Horizonista huokuu se salaperäinen into tehdä maailman paras ja asiallisin elokuva. Sam Neill revittelee sekoavana aluksen suunnittelijana täysillä. Barkeriaaniset helvetilliset visiot yhdistyvät kylmään teräkseen miljoonien kilometrien päässä kotoa. Minä paskannan housuuni. Ainoa virhe elokuvassa on sen umpisurkea CGI, mutta ihan sama. Ei sitä edes paljoa näytetä! Ei muuta kuin leffakauppaan, hyvät ihmiset.
Maniac (2012)
Uudelleenfilmatisoinneilla ei ole varsinaisesti mainetta laadun takeena, mutta joskus siinäkin onnistutaan. Tämä Maniac on uusintaversio vuonna 1980 ilmestyneestä saman nimisestä klassikkopätkästä ja onnistuu paitsi päivittämään alkuperäisen ideat 2000-luvulle, viemään niitä entistäkin pidemmälle. Elokuvan jippo on se, että koko roska on kuvattu pääosaa esittävän Frankin (Elijah Wood) silmistä. Katsantokannasta riippuen (sanaleikki tarkoitettu!) onkin sitten katsojan kannalta hauskempi tai ikävämpi juttu että Frank sattuu olemaan täysin psykoottinen sarjamurhaaja.
POV ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnu turhalta gimmickiltä vaan päästää katsojan mukavasti Frankin ajatusmaailman sisälle. Maniacia lähemmäs on harvassa kauhuelokuvassa päästy elokuvan pahista, mieleen tulee lähinnä itävaltalainen nihilismielokuvan kulmakiviteos Angst (1983). Erikseen täytynee myös mainita Woodin erinomaisen maaninen roolisuoritus, aika kaukana nimittäin ollaan Keski-Maasta tällä kertaa. Kumpikin Maniacin versio on erinomaisen suositeltavaa katsottavaa kelle tahansa!
Starry Eyes (2014)
Klassisen vitsin mukaan joka kerta kun kiinalainen räpäyttää silmiään, jossain päin Hollywoodia kuolee jonkun unelma. Nuoret tähdenalut saapuvat unelmiensa kaupungin kaduille täynnä toivoa vain palamaan loppuun muutamassa vuodessa ja kuolemaan heroiinin yliannostukseen jonkin surkean motellin torakoiden täyttämässä huoneistossa. Tai sitten tuo oli joku Miami Vicen jakso, en muista!
Joka tapauksessa Starry Eyes maalaa kuuluisuuden tavoittelusta melko erikoisen, eikä järin hienovaraisen kuvan. Koska en halua hirveästi spoilata juonta kerron vain että asiaan liittyy ainakin saatananpalvontaa ja hilpeää body horroria. Starry Eyesin tarina on simppeli, mutta pointtinsa se kyllä ajaa kotiin varmuudella. Kannattaa näyttää tämä kaikille tähtisokeille kavereille!
Behind the Mask: The Rise of Leslie Vernon (2006)
Juuri kun pääsin sanomasta tuossa ylempänä ettei kauhuelokuvissa yleensä päästä kovin lähelle niiden pahiksia, arvosteltavakseni ilmestyy Behind the Mask! Tällä kertaa pahiksen lähelle päästään Maniacista poikeavasti häntä leppoisasti haastattelemalla. Behind the Mask on lystikkään post-moderni (tykkään heitellä tuota sanaa ympäriinsä) kauhukomedia, jossa nuorista elokuvaopiskelijoista koostuva dokumenttiryhmä seuraa aloittelevaa sarjamurhaajaa Glen Echon pikkukaupungissa.
Elokuvan suurin tsoukki on selittää tunnettujen slasher-elokuvien murhaajien (Freddy Krueger, Michael Myers, Jason Voorhees) näennäinen voittamattomuus sillä, että he ovat yksinkertaisesti valmistautuneet tappoputkiinsa niin hyvin. Tuleva murhaajasuuruus Leslie (Nathan Baesel) esittelee dokumenttiryhmälle miten hän esimerkiksi sahaa suunnitellun murha-alueen puista oksia strategisesti vähän poikki, jotta niitä kiipeävälle käy köppäisesti. Muutenkin kauhukliseille löytyy arkisia selityksiä, esimerkiksi perinteiset kissa hyppää kaapista -tyyliset väärät hälytykset ovat vain murhaajan järjestämiä tarkoituksellisia harhaanjohtamisia.
Noin ylipäätään Behind the Maskin huumori on onnistunutta ja totta kai mukaan on laitettu myös ihan hyvä, joskin vähän ennalta-arvattava twisti. Ihanan lämminhenkinen sarjamurhaajaelokuva!
Child's Play (1988)
Lisää klassikkomateriaalia. Child's Playn nukkemurhaaja Chucky on varmasti yksi elokuvahistorian tunnistettavimpia murhaajahahmoja, vaikka leffa ei ehkä ihan Halloweenin tai vaikka Nightmare on Elm Streetin tasoista keskimääräistä arvostusta nautikaan. Mutta pitäisikö sen nauttia, siihen en oikein osaa sanoa. Child's Play on kyllä hyvä elokuva ja hupsusta ideastaan huolimatta ihailtavan vakava, mutta lystikästä premissiä lukuunottamatta ei leffasta juuri mitään älyttömän erikoista löydy. Chucky on kyllä mainio pahis (minä nyt vaan tykkään kun kilteiksi tarkoitetut asiat kiroilevat ja haukkuvat ihmisiä), mutta minun epäsuosittu mielipiteeni on että "kauhunukke joka tappaa porukkaa"-idea toteutettiin paljon paremmin (lue: helvetisti typerämmin ja överimmin) vuotta myöhemmin ilmestyneessä Puppetmasterissa. Siinä sentään nukkeja on viisinkertainen määrä ja yksi niistä oksentaa iilimatoja! Mutta no, ihan hyvä tämäkin.
Trouble Every Day (2001)
Joka lokakuu pistän itseni katsomaan jonkin vampyyrielokuvan todistaakseni itselleni että ne eivät ole niin huonoja kuin ennakkoluuloisesti mielessäni kuvittelen. Joskus tavoite epäonnistuu (Lost Boys, jumalauta miten nolo leffa!), mutta usein myös onnistuu (Ystävät hämärän jälkeen, kenties 2000-luvun toiseksi paras kauhuelokuva!), joten lopulliseen tulokseen en vieläkään ole päätynyt. Tällä kertaa vuorossa oli ranskalaisen Claire Denisin suorastaan hämmentävän eroottinen vampirismi/ihmissyönti-elokuva Trouble Every Day. Ja sanotaan nyt heti, että kyllä tämä taas loi minuun uutta uskoa vampyyrielokuvien tulevaisuudesta!
Trouble Every Day kertoo Shanesta ja Junesta (Vincent Gallo ja Tricia Vessey) jotka saapuvat Pariisiin häämatkalle. Rakkauden pääkaupungissa olisi tietenkin tarkoitus viettää ihanaa yhteistä aikaa, mutta Shane alkaakin pian huitelemaan täysin omilla teillään. Mitä hän salailee?
No vamppyyriyttään tietty! Tai jotain siihen suuntaan, Trouble Every Day ei nimittäin todellakaan ole yksinkertainen elokuva, vaan jättää paljon mietittävää sekä kirjaimellisista tapahtumistaan että niiden merkityksistä. Tiettyjä yhteyksiä löytyy esimerkiksi tuolla ylempänä arvosteltuun Possessioniin, sillä ihmisen seksuaalisuus on tälläkin kertaa hyvin vahvasti tapetilla. Kunnon art house -elokuvan vaatimusten mukaisesti Trouble Every Dayssa on tietenkin myös muutama hyvin epämiellyttävä (mutta samalla epäilyttävän kiihottava) väkivaltakohtaus. Kannattaa katsoa!
Doom (2005)
Jes! Sitten siirryttiinkin sieltä niin kutsutusta syvästä päästä suoraan lasten altaaseen uimaan käsipohjaa. Doom on maailman syvällisimmällä tarinalla varustettuun videopeliin perustuva suuren budjetin toimintaelokuva, joten voin heti kättelyssä luvata että sen pintaa raaputtamalla ei löydy muuta kuin absoluuttisen musta tyhjiö joka tuijottaa sinua suoraan sieluun ja kysyy miksi helvetissä tuhlaat aikaasi tällaiseen saatanan typerään paskaan. Alleviivatakseni omaa nerouttani haluan myös kertoa että valitsin nuo edellisessä lauseessa käytetyt kirosanat hyvin tarkkaan, sillä Doomin tarinassa ovat demoniset voimat isossa osassa!
Tainno, siinä pelissä olivat demonit valloillaan, elokuvaversiossa monsterit ovat virallisesti geenimanipulaation tulosta. Mutta jippona on kuitenkin se, että geenimanipulaatiot menevät pieleen vain niiden kohdalla jotka ovat SISIMMÄSSÄÄN PAHOJA, joten selvästi demonista alkuperää ne möröt ovat silti. Katsokaas kun Paholainen on oikeasti vain vertauskuva ihmiskunnan julmuuksille, ja kadsgölwem blbbbbb.
Mutta palatakseni sieluuni istutettuun kysymykseen: miksi katson tällaista roskaa? Miksi olen nähnyt Doomin varmaan kohta kymmenen kertaa? Siihen kysymykseen etsin vastausta edelleen, samalla kun katselen elokuvan parasta kohtausta uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.
Blair Witch (2016)
Ah, Blair Witch Project. Tuo 90-luvun yliarvostetuin ja tylsin klassikkokauhuelokuva (no okei, Screamin jälkeen), joka synnytti kokonaisen uuden kameranheiluttelugenren. En ole koskaan pitänyt Blair Witch Projectista, en edes silloin kun sen näin ensimmäistä kertaa herkkänä kauhunnälkäisenä teininä. Se on tylsä! Ainoastaan sen viimeiset viisi minuuttia ovat jotain oikeasti pelottavaa. Joten totta kai kun sille ilmaantui jatko-osa, oli minun pakko nähdä se!
Mutta meninpä pahasti lankaan, sillä tämä uusi Blair Witch (joka on kyllä mielestäni ennemminkin remake kuin jatko-osa) onkin vallan mainio! Juoni on käytännössä sama kuin alkuperäisessä: joukko nuoria lähtee noiduttuun metsään. Tosin kun kerran kyseessä on mukamas jatko-osa, niin he lähtevät tällä kertaa etsimään yhtä alkuperäisessä elokuvassa kadonnutta henkilöä.
Tyylilajina on toki vanha tuttu found footage -törttöily, mutta genren ilmiselvimmät hölmöydet (joku juoksee kauhuissaan pakoon mutta kuvaa kuitenkin samalla omaa naamaansa) kierretään sillä että metsään lähtevällä joukolla on niin älytön määrä teknisesti edistyneitä kameroita että ero "normaalisti" kuvattuun elokuvaan hälvenee (joskaan ei häviä).
Muutenkin elokuva tuntuu koko ajan johtavan katsojaa hieman harhaan ja vetävän maton alta monilta kauhuelokuvien kliseiltä. Esimerkiksi kauhuelokuvagenren visvaisinta keksintöä, jump scareja (mikähän tuon suomennos on?), ylikäytetään niin överisti että koko idealta putoaa pohja. Eräässä kohtauksessa taas (pienoinen spoiler-alert) suurieleisesti viritellään yönäkökamera käyttöön, joten luonnollisesti katsoja odottaa että pian sen kautta nähdään jotain KARMEUKSIA. Mutta yllätys yllätys, kamerassa ei missään vaiheessa nähdä yhtikäs mitään, mikä taas itse asiassa toimii kyseisessä kohtauksessa tarinallisena koukkuna (en kerro miten, katsokaa tämä itse).
Rehellisesti sanottuna voi kyllä olla että luen koko elokuvaan vähän liikaakin, ja se on tosiasiassa ihan yhtä typerä kuin alkuperäinenkin oli. Sekään ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että elokuvassa on muutamia erinomaisen intensiivisiä kohtauksia. Etenkin noin puolenvälin voodoo-nukkekohtaus (tiedätte sitten kun tottelette ja katsotte tämän itse) on ehdolla virallisessa Vuoden Paras Yksittäinen Kohtaus Kauhuelokuvassa -palkintogaalassa. Muutenkin vähintäänkin puolet Blair Witchistä tuntuu olevan samalla jänskätys-tasolla kuin se alkuperäisen viimeinen viisiminuuttinen.
Blair Witch onkin loppujen lopuksi se elokuva jota tahdon suositella kaikkein eniten tässä kuussa katsomistani. Ei siksi että se olisi paras, vaan siksi että en usko että kukaan tätä muuten katsoo (lol joku remake). Lisäksi haluaisin myös kuulla muiden mielipiteitä asiasta. Niin että katsokaa tämä äkkiä!
Maggie (2015)
Aivan verrattoman tylsä zombieleffa, pääosassa itse kuvernööri Arnold Schwarzenegger. Elokuvan tylsyys on kyllä harmi, sillä noin niinkun teoriassa kasassa olisi varsin hyvän draaman ainekset. Elokuva kertoo isästä (Arnold) jonka tytär Maggie (Abigail Breslin) on zombie-epidemian jälkimainingeissa karannut kotoa. Tytär saadaan nopeasti takaisin kotiin, mutta hän on karkumatkallaan joutunut zombien puremaksi, eikä parannuskeinoa ole olemassa.
Elokuva voisi siis, edelleen teoriassa, olla kaunis ja koskettava allegoria sairaudesta, vääjäämättömän kuoleman odottamisesta ja lapsen menettämisestä. Ikävä kyllä sen enempää käsirjoittaja kuin ohjaajakaan eivät saa aiheesta irti mitään tunteellista, tosin kai se olisi pitänyt tajuta jo siitä että pääosaan on valittu luonnerooleistaan tunnettu Schwarzenegger. Kaikki hahmot yksinkertaisesti näyttävät hemmetin vakavilta ja kaikista kohtauksista imetään viimeinenkin mahdollinen dramaattisuuden pisara joko pitkittämällä niitä tai katkomalla ne aivan kesken. Suoraan sanoen pistää KISMITTÄMÄÄN tällainen menetetty tilaisuus. Höh.
Kauhun oppitunnit (The Faculty, 1998)
1990-lukua ei yleensä muistella mitenkään suurena kauhuelokuvan klassikkovuosikymmenenä ja pakko myöntää ettei minunkaan lempielokuvistani kovin suurta prosenttia ole tuolla laman runtelemalla vuosikymmenellä tehty. Itselleni suurin ongelma on se että (hieman yleistäen) 90-luvulla pienikin huumorin pilke tuntui olevan kiellettyä, ja kaiken piti olla niin perkeleen TOTISTA ja SYNKKÄÄ ja LIKAISTA. En toki toivokaan että kaikki maailman elokuvat olisivat jotain kreisikomedioita, eikä huumorin puute tee mistään elokuvasta sen huonompaa. Kyse on vain siitä, että minun nautintohermojani nyt sattuu hieman enemmän kutittelemaan elokuvat joissa on sellaista salaperäistä riemua, vaikka ei suoranaista huumoria löytyisikään. Jatkuva masentelu on niin kovin puuduttavaa. Niin ja kaikille nokkelille taidekriitikoille: en myöskään tarkoita että kaikkien elokuvien pitäisi olla "nautittavia". Taiteella on paljon muitakin tehtäviä kuin hivellä tällaisen pienimunaisen nörtin mielihyväpisteitä.Kauhun oppitunnit taas ei ole kovinkaan vakava elokuva, vaan vähän höpsö scifi-kauhu-high school draama. Juoneltaan se on käytännössä sama kuin Invasion of the Body Snatchers, johon on lisätty sopivasti teinidraamaa: pikkukaupungin high schoolin opettajat alkavat yksitellen käyttäytyä vähän kummallisesti, ja joukko teinejä saa selville että heidän ajatuksiaan hallitsevat pienet avaruuslonkeronilviäiset. Jotain tarttis tietenkin tehdä, mutta sen lisäksi että kukaan ei usko muukalaisinvaasioon pitäisi läksytkin tehdä ja faija on ihan dille.
Kaikki tämä esitetään tietenkin sopivan vakavalla naamalla, mutta "sukupolvien välisen kuilun" ja muiden teini-iän tuskien parodiointi ei ole järin hienovaraista. Ja hyvä niin! Kauhun oppitunnit ei ole mikään mestariteos, mutta se on nautittavan hupsu versiointi tutusta tarinasta. Tavallaan siinä on paljon samantapaista huumoria kuin Screamissa (1994), mutta toisin kuin tuo slasher-genren liikavarvas, Kauhun oppitunnit ei yritä olla läheskään yhtä raivostuttavan nokkela ja uskottava. Ja edelleen: hyvä niin!
Paholainen (God Told Me To, 1976)
Oikein törkeä jumalanpilkka on elokuvissa verrattain harvinaista. Totta kai sitä etenkin kauhuelokuvissa viljellään vähintäänkin shokkiefektin vuoksi aina silloin tällöin, mutta monet uskonnollisia aiheita käsittelevät kauhuelokuvat tuntuvat kuitenkin useimmiten olevan ennemminkin uskontomyönteisiä. Esimerkiksi varmaankin joka ikisessä riivauksia käsittelevässä elokuvassa paholainen aina lopussa voitetaan pappien uurastuksen ansiosta. Tässä hieman unohdetummassa uskon luonnetta, massahypnoosia ja Jeesuksen toista tulemista käsittelevässä elokuvassa kaikki on kuitenkin toisin.
Aion nyt paljastaa käytännössä koko elokuvan juonen, koska koen että se ei juurikaan vähennä elokuvan näkemisestä saatavaa nautintoa: ympäri New Yorkia alkaa tapahtua outoja murhia, joissa ihan tavan kansalaiset yksinkertaisesti innostuvat kadulla listimään satunnaisia ohikulkijoita. Joka kerta kun heiltä jälkeenpäin kysytään syytä, he vain toteavat että "Jumala käski heidän tehdä niin". Urhea, syvästi uskonnollinen etsivä (Tony Lo Bianco) ryhtyy tutkimaan tapauksia ja saa selville toinen toistaan erikoisempia seikkoja. Esimerkiksi sen että ilmeisesti jälleensyntynyt Jeesus kävelee New Yorkin kaduilla ja juuri tuo Vapahtajanamme esiintyvä hahmo kehottaa ihmisiä veritekoihin. Eikä siinä vielä mitään, sehän voisi olla osa Jumalan suurta suunnitelmaa. Paljastuu kuitenkin myös että uutta Jeesusta ei ole siittänyt mikään henkiolento vaan alienit. Kyllä, Jeesuksen äiti on avaruusaluksessa keinosiemennetty nainen! Ja totta kai paljastuu että myös OG Jeesus oli puoliksi alieni, eikä niinkään Jumalainen ihmeidentekijä. Ja sen jälkeen homma vasta muuttuukin sakeaksi.
Paholainen (ytimekäs suomennos, muuten!) on niin rehtiä roskaa että jos idea alieni-Jeesuksesta ei saa sinua innostumaan, niin eipä mitään muutakaan syytä sen katsomiseen juuri ole. Toisin sanoen minulta iso suositus!
Flesh for Frankenstein (1973)
Lisää aivan puhdasta törkyä. Flesh for Frankenstein on versiointi Mary Shelleyn Frankenstein-tarinasta, mutta juoneen on lisätty sopivat määrät alastomia naisia ja veristä väkivaltaa. Tällä kertaa tohtori Frankenstein ei halua pelkästään luoda keinotekoista ihmistä, vaan kaksi täydellistä ihmistä jotka sitten siittävät hänelle uuden SUPERIHMISTEN rodun. Kuten noinkin loogisesta juonikudelmasta voi päätellä, on koko homma ihan silkkaa sekoilua. Tri. Frankensteinin koe menee mm. ikävästi pieleen koska hän valitsee supermiehensä pääksi epähuomiossa aseksuaalin miehen joka vain sattui kaverinsa kanssa hengailemaan bordellissa. Eihän siitä vauvoja synny kun ei edes huvita panna! Ehdottoman katsomisen arvoinen sonta.
The Video Dead (1987)
Komediallinen hömppäzombieleffa, hyvässä ja pahassa. Kaksin kotona olevat teinit Jeff ja Zoe (Rocky Duvall ja Roxanna Augesen) löytävät talonsa ullakolta vanhan television jonka Jeff ottaa huoneeseensa. Ensin telkkarista pölähtää ulos viehättävä nainen jolta Jeff melkein saa seksiä, mutta sitten alkavat ongelmat kun seksikkäiden pimujen sijaan vastaanotin alkaa suoltaa murhanhimoisia eläviä kuolleita. Jotenkinhan ne sitten pitäisi takaisin saada!
The Video Dead ei ole muuta kuin kokoelma kuolemia ja metsässä haahuilua, mutta näin halvaksi tuotannoksi se on ihan mukavaa katseltavaa. Veriefektit eivät ole mitään erikoisia, mutta ainakin muutamat tapoista ovat ihan hauskoja. Ei suositeltava taideteos, mutta jos nyt sattuu kaikki muut zombie-elokuvat olemaan jo katsottuna niin voisi sitä huonomminkin aikansa käyttää.
Halloween III - pahuuden yö (Halloween: The Season of The Witch, 1982)
Aliarvostettu elokuva! Tämä on Halloween-saagan ainoa elokuva jossa Michael Myers ei ole mukana, ja jos minulta kysytään se olisi voinut jatkuakin niin. Noitakauden pääosassa on lääkäri Daniel Challis (Tom Atkins) jonka vastaanotolla tapahtuu hyvin epäilyttävä murha-itsemurha. Tri Challis ryhtyy selvittelemään arvoituksellisia kuolemia murhatun miehen tyttären (Stacey Nelkin) kanssa, ja yllättäen verityön jäljet johtavat salaperäisen lelutehtailijan jäljille.
Monet ilmeisesti inhoavat Halloween kolmosta koska siinä ei nähdä vilaustakaan Myersistä, mutta se on mielestäni melko absurdia sillä elokuva on huomattavasti pätevämmin tehty kuin käytännössä mikään muu Halloweenin jatko-osa. Eikä pelkkä tekninen laadukkuus tietenkään vielä elokuvaa pitkälle vie, mutta kolmos-Hoon juoni saa edetessään niin älyttömiä käänteitä että vaikea siitä on yhdenkään laatuelokuvan ystävän olla pitämättä. Mukana juonessa pyörii mm. ihmistä muistuttavia huipputeknologisia robotteja, muinaisia kultteja ja Stonehengestä varastettuja kiviä, eivätkä mysteerin taustalla vaikuttavat motiivitkaan kaikkein järjellisimmät ole. Viihdearvossa Halloween III peittoaakin ajoittain jopa alkuperäisen. Lisäarvoa sekoiluun tuovat myös John Carpenterin säveltämät musiikit, jotka varmasti hellivät jokaisen elektronisen kauhumusiikin ystävän korvia. Erinomaisen hyvä elokuva!
Elävien kuolleiden paluu (Return of the Living Dead, 1985)
100% täydellinen kauhukomedia. Ja laatuunsa nähden hämmentävän vähän tunnettu, ainakin täällä meillä kotipuolessa. Tai varmasti "asian" harrastajat tämän tietävät, mutta jos minulta kysytään niin kyllä Returnin pitäisi olla zombie-elokuvahierarkian korkeimmilla asteille, jossain Dawn of the Deadin hujakoilla. Kenties syy ylenkatseeseen on tuo joltain tyhmältä jatko-osalta kuulostava nimi?
Joitain muitakin unohdettuja elokuvia käsikirjoittaneen Dan O'Bannonin Return of the Living Dead on kaikkea mitä toivoa saattaa: törkeän hauska, hauskan törkeä ja juuri sopivan väkivaltainen. Kaksi lääketieteellisen varaston työntekijää päästää vahingossa ilmoille armeijan suunnittelemaa zombiutuskaasua ja johan lähtee helvetti valloilleen. Kaksikon epäitoivoiset yritykset korjata tilannetta luonnollisesti vain pahentaa ongelmaa, ja kohta pulassa ovat heidän lisäkseen ainakin joukko tissit paljaana heiluvia punkkareita (mukana jälleen Linnea Quigley) ja kaikki kaupungin ambulanssikuskit.
Return on tiukasti kirjoitettu ja ohjattu, efektit ovat huippuluokkaa ja soundtrack on täynnä loistavaa kauhurockia ja -punkkia (bändejä joista oikeasti tiedän vain The Crampsin mutta tykkään esittää viisasta). Ihan oikeasti jos sattuu vähääkään pitämään kauhuelokuvista, zombie-elokuvista tai komediaelokuvista, on Return of the Living Dead PAKKO katsoa. Tätä kirjoittaessani alkaa jo tehdä mieli katsoa se uudestaan.
Ainiin, koska lain mukaan tämä pitää aina mainita kun Returnista puhutaan, niin tähän loppuun vielä tärkeä knoppi: Return of the Living Dead on Just Se leffa josta ajatus zombien himosta syödä nimenomaan aivoja on lähtöisin. Pätekää ystävillenne.
The Baby (1973)
Hupshei ja hepsankeikkaa. Kauhuelokuvat ovat usein "karmeita" ja "kieroutuneita" ja "sairaita" hyvin pinnallisesti. Usein nuo kamalat tuntemukset juontuvat lähinnä väkivallasta ja ehkä hahmoista jotka ovat yksinkertaisesti julmia. Toisinaan kuitenkin tavataan hahmoja tai tilanteita jotka ovat niin syvälle juurtuneen karmivia että ei välttämättä edes pohtimatta tajua kuinka kipeästä asiasta olikaan kyse. The Baby kertoo jostain tällaisesta.
Ann Gentry (Anjanette Comer) on sosiaalityöntekijä, joka saa tehtäväkseen seurata Wadsworthin perheen kehitysvammaista lasta (David Mooney), joka on parikymppinen mutta mieleltään edelleen pikkuvauvan tasolla. Käyntien aikana Ann kuitenkin huomaa, ettei lapsi (jolla ei ole edes oikeaa nimeä, vain Baby) oikeastaan vaikuta kehitysvammaiselta. Vähitellen Wadsworthien salaisuudet alkavat paljastua ja Ann joutuu itsekin vaaraan.
The Babyn outoudesta on vaikea puhua paljastamatta sen juonesta hauskoja yksityiskohtia, mutta haluan tosiaankin painottaa että siinä esitellyt ihmiset ovat vähintäänkin hämmentävää sakkia. Tai suoremmin sanottuna käytännössä jokainen elokuvan tärkeä henkilöhahmo tuntuu olevan ihan vitun sekaisin. Lopullisen niitin elokuvan häkellyttävyydelle iskee sen älytön (mutta silti varsin järkeenkäypä) lopputwisti, joka takuulla jää mieleen. Hieno "weeteeäf"-raina.
Dolls (1987)
Kas, lisää tappajanukkeja! Tällä kertaa joukko viattomia ja vähemmän viattomia ihmisiä joutuu myrskyn takia hakemaan suojaa leppoisan nukentekijäpariskunnan suunnattoman kartanon katon alta. Yön laskeutuessa alkaa nurkista kuulua outoa rapinaa ja hiljalleen vieraiden lukumäärä vähenee.
Myönnettäköön että näin kuun loppua kohden alkaa jo vähän turnauskestävyys vähentyä ja sanomisen keksiminen käy vaikeaksi. Stuart Gordon on ohjannut joitain kaikkien aikojen parhaita kauhuelokuvia (Re-Animator, From Beyond), mutta Dolls ei ole ehkä sieltä miehen tiukimmasta päästä. Hyvä elokuva sekin on ja ajoittain viehättävän kieroutunut, mutta jokin viimeinen sysäys kohti suuruutta siitä uupuu. Tai ehkä vain vertaan sitäkin liikaa Puppetmasteriin. Ehkä tässä kohtaa on siis jo pakko antaa katsomissuositus Puppetmasterille. Katsokaa Puppetmaster, jumalauta mikä leffa!
Alien - kahdeksas matkustaja (Alien, 1979)
Nonniin, taisinkin jo tuolla jossain ylempänä mainita että tämä on paras avaruusalus-kauhuelokuva mitä ikinä on tehty, ja näinhän se seikka taitaa olla. Toki omissa kirjoissani Aliens on vielä parempi elokuva, mutta se on kuitenkin enemmän toimintaa ja nyt pelataan minun keksimilläni kategorioilla. Voin toisaalta myöntää että olisin hyväksynyt myös Aliensin katsottavaksi näiden elokuvien joukkoon, joten taidan puhua aika paljon paskaa. Mutta siitähän minulle maksetaan!
Haha, ei vais. Kuka ääliö tällaisesta maksaisi! Alien on joka tapauksessa aivan naurettavan hyvä elokuva, eikä sen luomaa ahdistunutta tunnelmaa ole monessa elokuvassa ylitetty. Alien on tietenkin taas näitä elokuvia mistä ei mitään uskalla sanoa ja kehuminen kuulostaa muutenkin tosi teennäiseltä, koska kaikkihan sen jo tietävät. Mutta kun hyvänen aika, onhan tämä loistava elokuva! Taistelu tuntematonta uhkaa vastaan ahtailla avaruusaluksen käytävillä alkaa jännittävänä metsästyksenä ja kehittyy loppua kohden jatkuvasti epätoivoisempaan suuntaan. Kuten Event Horizonin arvostelussa totesinkin, Alien ottaa paljon mallia vanhoista kummitustaloelokuvista. Elokuvan nimikkopahis pääsee aluksen ilmastointikanavia pitkin käytännössä mihin vain, ja tuntuu aina olevan sitä metsästäviä ihmisiä askeleen edellä. Missään ei ole turvassa, koska koko alus on sen leikkikentää. Kuka oikeastaan metsästääkään ja ketä?! Klassikkoelokuva, eikä suotta.
Bug (2006)William Friedkin lienee yksi parhaita suurelle yleisölle tuntemattomia ohjaajia. Nimeä itselleen sellaisilla keskinkertaisuuksilla kuin Kovaotteiset miehet, Manaaja ja Elää ja kuolla L.A.:ssa tehnyt Friedkin on myös 2000-luvulla ohjannut ainakin loistavan Killer Joen, ja tämän nyt arvostelun "alla" olevan sekoilurainan Bug.
No, "sekoiluraina" on toki melkoista vähättelyä. Bug on kertomus mieleltään hyvin sairaista ihmisistä ja vaikka mukana on humoristinen elementti, ei elokuva ole lainkaan hauska. Bug kertoo paskaisessa motellissa asuvasta Agnesista (Ashley Judd) joka tapaa ihanan oloisen, mutta hieman oudon Peterin (Michael Shannon) ja rakastuu vähän turhankin nopeasti. Peterin muutettua Agnesin luokse alkavat molemmat löytää asunnostaan outoja pieniä ötököitä, mutta jostain kumman syystä kukaan muu ei niitä tunnu näkevän.
Bug on suoraan sanottuna todella kylmää kyytiä. Aluksi vähän hupsulta vaikuttava olemattomien ötököiden bongailu paisuu Agnesin ja Peterin mielissä aivan käsittämättömäksi salaliittojen vyyhdiksi, ja heidän taistelunsa hallituksen ketkuiluja ja näkymättömiä ötököitä vastaan alkaa lopulta vaarantaa kaikkien lähelle eksyvien terveyden. Bug on todellakin ennen kaikkea kuvaus hulluuteen vajoamisesta, minkä vuoksi on hyvä että pääosapari Judd ja Shannon ovat rooleissaan enemmän kuin erinomaisia. Aihepiiriin sopivasti Bug on myös kuvaukseltaan ja muutenkin yleiseltä tunnelmaltaan aivan helvetin outo, joten ihan kaikkiin se tuskin vetoaa, mutta ainakin kaikkien foliohattuisten salaliittoteoreetikkojen kannattaa se katsoa.
Entity - tuntematon voima (The Entity, 1982)
Räyhähenget ovat suosittu aihe kauhuelokuvissa, mutta hyvin harvoin nuo vainolaiset käyvät uhriensa päälle niin väkivaltaisesti, henkilökohtaisesti ja arpeuttavasti kuin Entityn kammotus: Entityn päähenkilö Carla (Barbara Hershey) joutuu, toistuvasti, jonkin näkymättömän ja voittamattoman hengen pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi.
Lienee selvää, että Entity ei ole mikään kohelluskomedia vaan sen esittelemää aihetta käsitellään täydellä vakavuudella. Elokuva jopa "perustuu tositapahtumiin", mutta kun kummituksia ei liene kuitenkaan oikeasti ole olemassa, niin järkevämmäksi elokuvan tarjoamaksi anniksi jää sen päähenkilön kokemusten peilaaminen tosimaailmaan. Minä en kuitenkaan todellakaan koe olevani oikea henkilö sanomaan väheksyykö elokuva todellisten raiskausten uhrien kokemuksia, vai antaako se vain välineitä niiden ymmärtämiseen. Sen voin sanoa, että Entity on kuitenkin vaikuttava elokuva, ja etenkin hyökkäyskohtaukset ovat varsin ikävää katsottavaa.
Keskiyön painajainen (The Changeling, 1980)
Räyhähenget tosiaan ovat suosittu aihe kauhuelokuvissa, ja sellainen löytyy luonnollisesti myös vetävästi suomennetusta elokuvasta The Changeling. Ja perinteiseen tapaan The Changeling kertoo henkilöstä joka muuttaa uuteen kotiin ja katuu sitä oitis! Tällä kertaa tuo joku on säveltäjämestari John Russell (George C. Scott) joka massiiviseen kartanoon muutettuaan alkaa yksin talossa ollessaan kuulla outoja kolinoita. Tottakai asiaa pitää tutkia!
Hyvin varhaisessa vaiheessa kuitenkin paljastuu että tällä kertaa metakkaa pitävä henkiolento ei olekaan nakkikioskikännissä rähisemässä, vaan yrittää viestittää jotain herra Russellille. Vähitellen päädytäänkin salaliittojen ja maton alle lakaistujen rikosten maailmaan, ja juuri tämä tunnelmanvaihdos on selvästi Changelingin parasta antia. Klassista kummituskuvastoa käytetään toki paljon hyväksi, mutta elokuvan tarinalla on paljon enemmän tarjottavana. Tunnetilat vaihtelevat jännityksen, surun ja vihan välillä, ja mysteeri pysyy mielenkiintoisena loppuun asti. Jeppiskamaa!
The boogeyman - sakset kurkulla (The Boogeyman, 1980)
Jumalauta mikä leffa! The Boogeyman on juustoinen, hölmö, paskasti näytelty ja höpsösti käsikirjoitettu, mutta ennen kaikkea selvästi todella selkeällä VISIOLLA luotu elokuva. Rakastuin siihen saman tien. Tarinan keskiössä ovat sisarukset Willy ja Lacey (Nicholas Love ja Suzanna Love, sisaruksia tosielämässäkin). Heidän ollessaan lapsia Willy tappaa heidän ilkeän isäpuolensa Laceyn todistaessa koko homman peilin kautta, mikä (varmasti ihan loogisesti) johtaa siihen että aikuisena Willy pelkää peilejä, mutta Lacey ei.
No, peilien pelkoon on toki hyvä syy, niissä nimittäin asuu elokuvan nimikkohirviö! Oletettavasti Willyn murhaaman isäpuolen ilkeä henki siirtyi tämän kuollessa peiliin tai jotain, elokuva jättää hyvin paljon katsojan tulkittavaksi. Ei yksityiskohdilla kyllä hirveästi ole väliäkään, tärkeintä on että kaikki tapahtunut johtaa lentäviin talikoihin, ihmisiä riivaaviin peileihin ja helvetin hauskoihin tappoihin! Ja toisaalta typerä käsikirjoitus vain lisää elokuvan omituista tunnelmaa, jota edesauttavat myös välillä melko erikoinen kameratyöskentely ja erinomaisen kehnot näyttelijäsuoritukset. Välillä on vaikea sanoa mikä outoudesta on tarkoituksenmukaista ja mikä ei, ja tarkoitan tämän ihan sataprosenttisesti kehuksi. Erikseen pitää myös mainita elokuvan loppuhuipennus joka on kömpelyydestään huolimatta ihan oikeasti aika helvetin vaikuttava ja intensiivinen. Todella kova pala, katsokaa!
The Thing - 'se' jostakin (The Thing, 1982)
Leffamaratoni on hyvä lopettaa huipulla. Tietäjät saattavatkin jo tietää että The Thing on paras kauhuelokuva koko ihmiskunnan historiassa, mutta kerrotaan se nyt tässä vielä kertauksen vuoksi.
Etelämantereella tapahtuu kummia. Kaksi sekopäistä norjalaista saapuvat amerikkalaisen tutkimuskeskuksen ovelle rynnäkkökiväärien kanssa sönkkäämään jotain hassulla kielellään ja yrittävät ampua viattoman koiran. Tämä ei sovi jenkkien oikeudentajuun, joten he ottavat norjalaisilta nirrin pois ja koiran hoiviinsa. Mutta voih, eivät norjalaisetkaan niin turskapöllyissä ole että huvikseen koiraa jahtaisivat, kuten ameriikkalaiset Kurt Russelin johdolla saavat huomata. Kun he tajuavat että he ovat tuoneet asemalleen vihaisen avaruusolennon joka pystyy muuttumaan keneksi tahansa on jo hieman myöhäistä, koska kuka tahansa heistä saattaa olla ihmisen sijasta näköiskappale.
The Thing on yhtä aikaa hyytävin (hehe kas kun ne on Antarktiksella) ja hauskin kauhuelokuva ikinä, ihan riippuen siitä millä mielellä sen kulloinkin katsoo. Tutkimusaseman väen kasvavan paranoian voi oikein tuntea ihollaan, ja aina silloin tällöin ahdistava tunnelma purkautuu hulppeina hirviö- ja väkivaltaefekteinä. Klassinen defibrillaattorikohtaus on melko kevyesti parasta mitä koko kauhuelokuvan historiassa on nähty. Kohtaus on älyttömän hauska ja ylilyöty, mutta sen implikaatiot siitä mihin kaikkeen 'se' pystyy ja kuinka mahdotonta se on tappaa, ovat pelottavat. Kuten Palmer (David Clennon) tilanteen tiivistää: "You gotta be fuckin' kidding!"
Ylipäätään yhtä laadukkaita kauhuelokuvia ei montaa ole tehty. Käsikirjoitus on erinomainen, John Carpenterin ohjaustyö ja musiikit mahtavia, ja kaiken kruunaa yksi tyylikkäimpiä kauhuelokuvalopetuksia koskaan. Hyvä luoja, minä rakastan ihmistä, elämää, The Thingiä.
JA SIINÄPÄ SIT SE!
Kiva kun taas kaikki kävitte, kirjoitan jotain taas viimeistään vuoden päästä! Pus pus.
