IMDB Ihminen on tyhmä, julma ja heikko olento. Meillä on voima muokata koko asuttamaamme planeettaa, ja tuon voiman me käytämme saastuttamiseen ja toistemme tappamiseen. Mistä nämä ikävät piirteet kumpuavat? Onko ihminen yksinkertaisesti niin viallinen olento, että jo lähtökohtaisesti olemme tuomittuja tekemään pahaa auttamisen sijaan? Onko jopa niin, että organismin älykkyyden kasvaessa myös sen kyky julmuuteen kasvaa väistämättä? Onko ihminen sisäsyntyisesti mätä? Vastauksia emme tietenkään (ainakaan vielä) tiedä, mutta ainakin voimme käsitellä ja analysoida omia pelkojamme kulttuurin välityksellä. Juuri sitä varten kauhua tehdään: purkamaan meihin patoutuneita pelkoja.
Nightmare City on elokuva ihmisen itseään kohtaan tuntemasta inhosta. Se on teoriassa zombielokuva, mutta sen zombit eivät ole perinteiseen tapaan ihmisiä tyhmempiä ja hitaampia, vaan juuri päin vastoin. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat radioaktiivisen säteilyn myötä muuttuneet nopeammiksi, älykkäämmiksi ja kestävämmiksi kuin tavanomaiset ihmisrodun edustajat. Ja samalla ne ovat menettäneet kaikki ne ominaisuudet, joita me perinteisesti miellämme ihmisen hyviksi puoliksi: empatiansa, rakkautensa, ystävällisyytensä. Näiden tilalle on tullut vain pohjaton verenhimo, ja tahto tyhjentää koko maailma heikommasta ihmissaastasta.
Nopea tulkinta tästä olisi tietenkin yksinkertainen ydintuhon pelko, olihan pelkästään 70-luvulla sattunut lukuisia ydinvoimalaonnettomuuksia, mutta Nightmare City on kuitenkin huomattavasti syvällisempi elokuva. Radioaktiivinen säteily on tietenkin varmasti valittu zombismin aiheuttajaksi juuri vallalla olevien pelkojen ansiosta, mutta elokuvassa sen tärkein funktio on toimia ikään kuin symbolina ihmisen epäonnistumiselle. Maapallo on tuhoutumassa, emmekä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseämme. Samaan tapaan kuin scifielokuvissa joissa ihmistä älykkäämpi tekoäly lähes poikkeuksetta näkee meidät uhkana, myös Nightmare Cityn ylivoimaisella älykkyydellä ja voimalla siunatut zombit kääntyvät saman tien luojaansa vastaan. Tavallaan Nightmare City onkin kuin Godzilla (Gojira, 1954) italialaisen roskaelokuvafiltterin läpi katsottuna.
 |
| Ravintoketjun huippu. |
Elokuvallisesti Nightmare City on toki täynnä ongelmia. Harmittavinta on efektien epätasaisuus, välillä zombiväkivalta näyttää lähinnä siltä että joku nuolee punaista maalia toisen kaulalta, kun välillä taas nähdään ihan messeviäkin ihon repeytymisiä. Syynä lienee minimalistinen budjetti, sillä muutenkin elokuvan tuotantoarvot ovat hieman matalan oloiset. Tällä ei tietenkään ole mitään väliä, sillä elokuvan toiminta on siltikin helvetin asiallista eikä tylsiä hetkiä ole. Käsikirjoitus poukkoilee sinne tänne ja koko elokuvan filosofiakin esitetään lähinnä yhden hahmon mihinkään liittymättöminä monologeina, mutta mitä sitten? Nightmare Cityllä on sanottavaa, ja se sanoo sen suoraan. Nightmare City on täynnä uskoa itseensä, ja halua kertoa tarinansa.
Kokonaisuutena Nightmare City voi vaikuttaa hyvinkin nihilistiseltä elokuvalta, mutta aivan viimeisillä sekunneillaan se tarjoaa meille uuden mahdollisuuden. Elokuvan lopussa kaikki paljastuu hyvin kirjaimellisesti painajaiseksi, joka kuitenkin alkaa oitis toteutua. Me olemme kaikki nähneet tuon painajaisen, joten jos heräämme nyt, voimme ehkä vielä pelastaa edes jotain. Viisi Olkiluoto kolmosta viidestä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti