Rakkaus voittaa 2015, retrospektiivi

Rankka helmikuu oli, mutta kyllähän siitä lopulta selvittiin enemmittä vaurioitta. Kaikki arvostelut on nyt siis julkaistu, ja kuten pitkän matikan käyneet varmasti huomaavat, ei niitä ihan sitä toivottua 28 ole. Tai läheskään. Olin kyllä jo etukäteen melko varma että näin tulee käymään koska kauhuelokuvienkin katsominen joka päivä tekee tiukkaa, mutta ainakin itselleni on silti niin kovin tärkeää perustella miksi näin nyt sitten lopulta kävi. Keksin kaksi hyvin läheisesti toisiinsa liittyvää syytä:

1. En suunnitellut tarpeeksi etukäteen. Jos olisin suunnitellut katsomieni elokuvien järjestyksen edes jotenkin, tai parhaimmillaan jopa ideoinut joitain elokuvakokonaisuuksia joita katsoisin peräkkäin (kuten nyt katsoinkin niitä "kaverit harrastaa seksiä"-elokuvia) olisin tehnyt koko haasteesta itselleni mielekkäämmän.
2. Katsoin karmivan paskoja elokuvia heti alkuun. Jos olisin vaikka aloittanut Wedding Singerillä, johon koko homma nyt päättyi, olisin varmasti innostunut koko touhusta enemmän ja romahtanut ehkä vasta joskus lopuksi. Elokuvien järjestyksen siis tosiaan olisi voinut suunnitella etukäteen.

Mutta no, olen silti itsestäni ainakin vähän ylpeä, sillä nyt olen nähnyt noin viisi kertaa enemmän romanttisia komedioita kuin koko aiemman elämäni aikana yhteensä! Kyllähän kunnon elokuvafanin pitää tutustua kaikkiin genreihin, vaikkei lähtökohtaisesti kiinnostaisikaan. Ja ainakin varmistui että ennakkoluuloni kyseisestä genrestä olivat noin 90% oikeita. Joskus niinkin!

Nyt voikin kääntää katseensa uusiin haasteisiin, katsotaan mitä seuraavaksi keksitään. Annan omalle suoritukselleni kokonaisarvosanaksi rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 14: The Wedding Singer (1998)

IMDB

Nyt kävikin todella hassusti. Tätäkin elokuvaa suositeltiin minulle muutamaankin otteeseen, mutta olin ihan vähällä jättää sen silti katsomatta koska pääosaa esittää jokaisen järkevän ihmisen inhokkinäyttelijä Adam Sandler. Onneksi päätin lopulta ottaa neuvosta ns. "vaarin" ja "livautin" Wedding Singerin "koneeseeni", sillä hitto vie sehän on yksi parhaista romanttisista komedioista joka ikinä on tehty!

Normaalisti muka-sympaattisia, syrjäytyneitä kusipäitä näyttelevä Sandler näyttelee kerrankin ihan normaalia ihmistä, Robbie Hartia, joka on ammatikseen häälaulaja ja joutuu kovin ironisesti itse jätetyksi alttarille. Murtunut Robbie tutustuu työkaveriinsa Juliaan (Drew Barrymore) ja rakkaushan siinä sitten alkaa kyteä, tosin ensin pitäisi saada Julia ymmärtämään että hänen poikaystävänsä on täysi housunpuntti.

Komediana Wedding Singer on aika tavanomainen. Vähän alapäähuumoria, vähän kohellusta, sopivasti nasevaa sanailua. Elokuva sijoittuu sykkivälle 80-luvulle joten todellisuudessa sen hauskinta antia ovatkin hahmojen hassut kampaukset ja vaatteet, muutoin parasta taas on tiukka soundtrack täynnä kasari-pop-hittejä. Muutenkin Wedding Singer on melko normien mukainen Hollywood-elokuva, joskin pientä jälkiviisasta juppikulttuurin kritiikkiä on mukaan piilotettu. Ihan American Psychon korkeuksissa ei kuitenkaan lennellä. Yhtä tärkeää kysymystä Wedding Singer kyllä sai minutkin pohtimaan: miksi aina kun elokuviin tarvitaan sellainen "haen töitä joita en oikeasti halua"-kohtaus, tapahtuu tuon työpaikan hakeminen pankista? Ovatko pankit niin helppo kohde, koska kaikkihan niitä inhoavat? Vähän kuin hakisi paikkaa HITLERINÄ tai jotain. Pistää miettimään.

Nauroin tuolle tukalle ihan oikeasti.

Mutta sivuraiteet sikseen, ei unohdeta sitä romanttista puolta! Wedding Singer on mahdollisesti ensimmäinen katsomistani elokuvista jossa ihmiset oikeasti rakastuvat järkevissä olosuhteissa. Mukana ei ole mitään ihmeellisiä vedonlyöntejä tai valheita tai vainoamista tai avaruuden kohtalosäteitä. Robbie ja Julia tapaavat töiden takia, ystävystyvät kuten työkavereiden voi olettaa tekevän ja lopulta tajuavat, että tykkäävät toisistaan Aika Paljon. Miten älytöntä! Pöyristyttävää! Eihän tämä istu minun fantasiaani siitä että tapaan unelmieni naisen kun jäämme yhdessä hissiin jumiin yöksi ja tuikkaan dickini häneen ja hän tulee raskaaksi ja lähtee etsimään minua jotta maksaisin abortin mutta koska asun ihan eri rannikolla niin hän joutuu tekemään pitkän matkan jonka aikana tajuaa että haluaakin pitää lapsen ja sitten tapaamme jälleen ja rakastumme! Rahat takaisin, saatana!

Saattaa kuulostaa epäuskottavalta, mutta The Wedding Singer on itse asiassa niin sympaattinen ja miellyttävä elokuva, että voisin hyvin katsoa sen vaikka uudestaan. Toki esimerkiksi Rakkautta vain on mainio romkom mutta se on lopulta niin massiivinen tavoitteissaan, ettei saavuta läheskään samaa henkilökohtaisuuden tuntua kuin The Wedding Singer. Kaksi ihmistä tapaavat, tutustuvat ja rakastuvat, se on jotain mihin on helppo samaistua ja ennen kaikkea jotain, minkä voi uskoa tapahtuvan. Ehkä minun ongelmani tosiaan on se, että minulla ei ole mitään suurenmoisia kuvitelmia tähtiin kirjoitetuista rakkauksista, vaan mielestäni romantiikka on parhaimmillaan juuri silloin kun se on arkista.

Hyvä luoja, poikaystäväni on... yksi iso kusisuihku.

Wedding Singerin tarjoama fantasia on nimenomaan arkinen ja tavallinen. Se päättyy onnellisesti (no tottakai, ei tuo ole edes mikään spoileri enää tässä vaiheessa) ja paha saa palkkansa, mutta tahdon uskoa että kyllä tosielämässäkin ainakin JOSKUS tapahtuu positiivisiakin asioita. Ainakin minulle on tapahtunut monia. Wedding Singer vain yksinkertaisesti tuntuu kovin lämpimältä elokuvalta. Se suhtautuu hahmoihinsa ja esittämäänsä aikakauteen hyväntahtoisesti hymyillen eikä ilkeästi vittuillen, ja katsojalleen se ystävällisesti muistuttaa että jos rakkautta sattuu tästä maailmasta löytämään, niin siihen kannattaa kyllä tarttua.

Bottom line: En välttele romanttisia komedioita siksi että inhoan onnellisuutta tai romantiikkaa (no, inhoan niitä ironisesti koska olen hipsteeri), välttelen niitä koska yhdeksän kertaa kymmenestä niistä on romanttisuus ja komedisuus kaukana. Wedding Singerin on kuitenkin kuin minulle suunnattu! No okei, sen vitseille naurahdin ehkä pari kertaa, mutta sen välittämä lämpö sulatteli sydäntäni vielä seuraavanakin päivänä. Eikä se edes ole mikään rajatapaus jossa on vähän romantiikkaa ja komediaa, vaan ihan 100% oikea romkom. Antamani arvosana on ehkä objektiivisesti katsasteltuna liioiteltu, mutta kaikkeen katselemaani sontaan suhteutettuna se on vähintäänkin oikeutettu. Sitä paitsi, mistä lähtien rakkaus on muka ollut objektiivista?

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 3 / 5
Rakastettavuus: 5 / 5
Sydämellisyys: 5 / 5
Tähtipöly: 5 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

PS: tajusin muuten tämän kirjoitettuani että leffa oli niin hyvä, että jaksoin jopa kirjoittaa taas vaihteeksi mukaan vähän vitsejä. Siinäpä vasta seal of approval!

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 13: Annie Hall (1977)

IMDB

Taas täytyy myöntää tärkeä seikka: ennen Annie Hallia ainoa näkemäni Wood Allenin elokuva oli Midnight In Paris (2011). Tahdon tehdä tämän selväksi heti alkuun, koska tällaisten Suurten ohjaajien töistä puhuessa pitäisi aina keskustella heidän tuotannossaan toistuvista teemoista ja tavaramerkeistä ja symboliikasta ja ties mistä, mutta enhän minä sellaisesta osaa mitään sanoa. Valmistautukaa siis nauramaan tyhmyydelleni!

Annie Hallin päähenkilö on neuroottinen koomikko Alvy Singer (Allen), joka kertoo takaumina epäonnistuneista romansseistaan ja erityisesti elämänsä rakkaudesta Anniesta (Diane Keaton). Heti alusta lähtien tehdään selväksi että Annie Hall on Allenille hyvin henkilökohtainen elokuva. Hän on ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan, näyttelee siinä pääosaa ja toimii myös tarinan kertojana. Elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Allen kertoo suoraan kameralle vitsin, ja irroittautuu monessa muussakin kohtauksessa elokuvan todellisuudesta kertoakseen jotain suoraan katsojille. Ei siis liene kovin kaukaa haettu oletus että Annie Hallissa esitetyt rakkaudet ovat hyvinkin vahvasti tositapahtumiin perustuvia.

Juuri tämän henkilökohtaisuuden, ja etenkin sen itseironisen sävyn takia Annie Hall tuntuukin mukavan aidolta ja kauniilta elokuvalta. Oletan että Alvy on käytännössä Woody Allen mutta eri nimellä, eikä Annie Hall anna hänestä mitenkään erityisen mairittelevaa kuvaa. Alvy on keski-ikäinen, neuroottinen ja oikeastaan vähän mulkku tyyppi, mutta toisaalta hänen kömpelyytensä ihmissuhteissa on jotain johon ainakin minä pystyn helposti samaistumaan. Ja vaikka hänen ongelmansa tekevät hänestä hankalan ja itsekkään, on hän silti myös rehellinen ja tunteellinen. Annie taas on vähän höpsö ja iloinen, mutta myös omalla tavallaan päästään vialla (tai siis hah, onnellisuushan sitä suurinta hulluutta on lol!!), ja ennen kaikkea hiton ihastuttava nuori tyttö, jota Alvy lopulta kohtelee tahtomattaankin ikävästi.

Minun nimeni on Woody Allen ja olen mukana illan elokuvassa

Elokuvan rakenne on hyvin hajanainen, toisiinsa varsinaisesti liittymättömät kohtaukset seuraavat toisiaan ja esittelevät avainkohtia Alvyn ja Annien suhteesta. Hajanaisuus on hyvä tehokeino, sillä se korostaa elokuvan pointtia: rakkaus on vaikeaa, sekavaa, ja ihan täysin järjetöntä. Pohjimmiltaan Annie Hall onkin oikeastaan hyvin epäromanttinen elokuva, lähinnä kertomus epäonnistumisista ja kivuliaista eroista. Juuri siksi se on kuitenkin myös niin hyvä ja mieleenpainuva elokuva. Jokainen joka on edes kerran elämässään eronnut, omasta tahdostaan tai ei, löytänee Annie Hallista jotain mihin samaistua.

Elokuvan komedinen puoli on onnistunut, joskin suurimmaksi osaksi huumori on ihan helvetin kuivaa. Alvy tarkastelee maailmaa ja ihmissuhteita tympääntyneesti ja ironisesti, jatkuvasti kommentoiden ihmisten hölmöyttä. Suurin osa huumorista syntyykin siitä, että maailmaa katsotaan jonkin kaiken hulluutta liioittelevan Woody Allen -linssin lävitse. Välillä elokuva innostuu vähän liikaakin huutamaan kuinka kaikki ihmiset on ihan tyhmiksiä ja Alvy (ts. Allen itse) niin hiton nero, mutta tulkitsen senkin ennemmin osoitukseksi Alvyn heikkouksista kuin merkiksi Woody Allenin omahyväisyydestä.

Lyhyesti sanottuna siis: Annie Hall on oikein hyvä ja hauska elokuva, mutta ei se loppujen lopuksi kovin romanttinen ole. Suositeltavaa katsottavaa muissa kuin ihkutustilanteissa.

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 4 / 5
Rakastettavuus: 3 / 5
Sydämellisyys: 2 / 5
Tähtipöly: 3 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen:

Rakkaus voittaa 2015, elokuva 12: Safety Not Guaranteed (2012)

IMDB

Myönnän heti että huijasin nyt vähän. Tätä ei missään markkinoitu romanttiseksi komediaksi ja se sopii genreen ehkä vielä heikommin kuin aiemmin arvostelemani Mystic Pizza. Elokuvan avainsanoissa on IMDB:ssä kuitenkin sekä Romance että Comedy ja se tosiaan sisältää kumpaakin, joten hyväksyn sen mukaan haasteeseen ihan vain jo sen takia ettei pää räjähtäisi. Safety Not Guaranteed on nimittäin hyvä elokuva, ja oikeastaan juuri tällaisia romanttisten komedioiden PITÄISI minusta olla: elokuvia joissa on sekä romantiikkaa että komediaa, mutta (hyvä luoja) myös jotain oikeaa sisältöä joka pitää mielenkiintoa yllä yli viisi minuuttia.

Safety Not Guaranteedin Sisältö onkin vieläpä yksi lempijutuistani, eli aikamatkustus. Kolme toimittajaa päättävät tehdä lystikkään henkilökuvan miehestä, joka on jättänyt lehteen ilmoituksen jossa hakee luotettavaa kumppania matkustamaan kanssaan menneisyyteen. Heidän mieheen tutustuessaan tämä aivan ilmiselvästi hullu juttu alkaa tietenkin paljastua vähän vähemmän ilmiselväksi, ja keskeisenä mysteerinä aivan viimeiselle minuutille saakka onkin se, voisiko aikamatkustus sittenkin olla mahdollista. Tässä sivussa kaikki kolme sankariamme myös kokevat omalla tahollaan niin fyysisiä kuin henkisiäkin rakkauden tunteita.

Komediallisesti Safety Not Guaranteed on yllättävänkin onnistunut. Sen huumori naurattaa oikeasti, perustumatta kuitenkaan mihinkään järin ilmiselviin vitseihin. Kuten hauskimmissa elokuvissa aina, huumori kumpuaa lähinnä erilaisten persoonien yhteentörmäyksistä ja hahmojen keskinäisestä sanailusta, hassujen banaaniinliukastumissketsien ja kakan syömisen jäädessä taka-alalle. Muutenkin elokuva on kirjoitettu mainiosti. Joka kerta kun kuvittelee voivansa olla varma siitä onko Kennethin aikakone todellinen, esittelee elokuva jonkin pienen faktan joka kääntää epäilykset taas päälaelleen. Teknisesti elokuva on lähinnä perushyvää jälkeä, eli mitään erityisen hienoa tai päänräjäyttävää ei ole tarjolla. Toisaalta elokuvan tarinakin on scifivireestään huolimatta hyvin maanläheinen, joten eipä turha kikkailu siihen sopisikaan.

Sankareita.

Vaikka Safety Not Guaranteed ei ihan 100% autenttinen romkom-elämys olisikaan, löytyy siitä monia genren ominaispiirteitä. Etenkin sen tärkein rakkaustarina on kuin jostain genren oppikirjasta: Darius (Aubrey Plaza) on Ihan Tosi Erilainen ja sarkastinen ja vähän yksinäinen tyttö, aikakoneen keksijä Kenneth (Mark Duplass) taas jossain hullun ja neron rajamailla kiikkuva erakko. Kun nämä kaksi yhteiskuntaan (ja näennäisesti myös toisilleen) sopimatonta sielua päätyvät toimimaan tiiviissä yhteistyössä, niin rakkaustarinahan siitä väkisinkin syntyy. Ja mikä parasta, kaikki vieläpä alkaa perinteisesti siten että toinen heistä valehtelee saadakseen mitä haluaa ja rakastuu ihan vahingossa!

Laadukkuuden lisäksi Safety Not Guaranteedia ja Mystic Pizzaa yhdistää myös niiden samankaltainen rakenne romantiikan suhteen. Myös Safety Not Guaranteed esittelee kolme erilaista ihmistä joista kukin etsii rakkautta omalla tavallaan. Darius törmää siihen aivan vahingossa, geneerinen supernörttihahmo Arnau (Karan Soni) pääsee kokeilemaan lihallisia iloja ensimmäistä kertaa ja porukan kusipää Jeff (Jake Johnson) yrittää lämmitellä jo kauan sitten hiipunutta rakkauttaan. Mukavaa kyllä, tarinat on kirjoitettu uskottavasti, eivätkä kaikki edes pääty onnellisesti.

"Tällä matkustamme menneisyyteen haha ei vais!"

Eniten aikaa tietenkin annetaan Dariuksen ja Kennethin oudolle romanssille, ja heidän rakastumisensa kietoutuu lopulta hauskasti Kennethin aikakoneen ympärille. Ajassa matkustaminen onkin elokuvassa vain metafora rakkaudelle. Samoin kuin aikanoneen rakentaminen, myös rakkaus onnistuu vain jos siihen uskoo ja on valmis omistamaan sille elämänsä, muiden naureskelusta huolimatta. Safety Not Guaranteed kehottaa olemaan välittämättä siitä mitä muut yrittävät sinulle uskotella ja tarttumaan rakkauteen silloin, kun se itsestä tuntuu oikealta. Koska olen itsekin idealistinen romantikko ja muutenkin hölmö, pidän tätä varsin pätevänä opetuksena ja Safety Not Guaranteedia täten oivallisena ja sydämellisenä romanttisena komediana.

Tietenkin mukana on myös se valehtelulla rakkauteen -aspekti, mutta annan sen tällä kertaa anteeksi. Vaikka Darius voittaakin Kennethin luottamuksen puolelleen valheillaan, hän olisi saanut sen myös olemalla täysin rehellinen. Ero voi vaikuttaa pieneltä, mutta mielestäni se vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten Dariuksen ja Kennethin romanssin voi kuvitella elokuvan jälkeen jatkuvan. Koska Darius on todellisuudessakin ihminen johon Kenneth rakastuisi (eikä edes valehtele muusta kuin syystään lähestyä Kennethiä), ei tarvitse kuvitella että heti lopputekstien rullatessa ruudulle syttyy sankariparin välille riita kun Darius ei ollutkaan sitä mitä väitti olevansa. Sovitaan siis että tällä kertaa opetus onkin että valehtelu on ihan turhaa!

Virallinen Rakkaus voittaa -arvostelumatriisi:
Elokuva: 4 / 5
Rakastettavuus: 4 / 5
Sydämellisyys: 4 / 5
Tähtipöly: 4 / 5

Kokonaisarvosana rakkausasteikolla yhdestä viiteen: